Eihän mulla ole vapaa-aikaa!

Uusi Musta haastoi laskemaan valveilla vietetyn vapaa-ajan (VVV). Tämä kirjoitus tulikin sopivaan rakoon, kun tuntuu, että aika vaan kuluu entistä nopeammin. Vai kuluuko, luulenko vain niin.

Aloitetaan ihan perusasioista eli vuorokausi on 24 tuntia. Helppoa.
Nukun suurinpiirtein 8 tuntia siis arkisin. Tai siis tämä on se aika, jonka vietän sängyssä, yritän nukkua, luen, piehtaroin tai jotain ihan muuta.
Töissä kuluu virallisesti 37 tuntia /vko eli 7,4 tuntia päivä, mutta helpotan sen verran, että lasken suoraan viettämäni 8 tuntia/päivä, koska lounastauko on 30 minuuttia.
Minulla on siis valveilla vietettyä vapaa-aikaa 8 tuntia. (No eipä tunnu paljolta.)

Miten sitten hyödynnän tätä. Arkena seuraavasti:
- työmatka 2X30 minuuttia  eli 1 tunti (maks.)
- koiran ulkoilutus 1t 15 min - 2 t 30 minuuttia riippuen minun ja mieheni keskinäisesti lenkitysjaosta.
- kotityöt 1 tunti
- ruoanlaitto 1 tunti
- syöminen (kotona) 1 tunti
- harrastukset 1,5 tuntia
-suihkussakäynti, meikkaus, muu ehostus 45 minuuttia

Nopeasti yhteenlaskettuna näistä koostuu 7 tuntia 30 minuttia - 8 tuntia 45 minuuttia.

Öh. Siinäpä se kahdeksan tuntia tulikin sitten jo täyteen. Eipä ihme, että tuntuu, että aika ei riitä.

Todellisuudessa asiat eivät ole ihan noin suoraviivaisia. Työmatkoista en voi nipistää, mutta toisinaan lähden töistä aikaisemmin. Koiran ulkoilutuksestakaan ei voi nipistää, koska hurtta pitää lenkittää. Viemme koiraa ulos n. neljä kertaa päivässä. Jos lenkittää koiraa yksin, kuluu siihen todellakin tuo 2,5 tuntia. Koira kylläkin kulkee paljon mukanamme mm. ruokakaupassa, kavereiden luona jne. Joten tuo koiran ulkoilutus ei välttämättä sisällä kaikkia todellisia ulkoilutuksia. Ruoanlaittoon ei mene joka päivä yhtä tuntia eikä syömiseen. Viikonloppuisin saattaa hyvinkin mennä enemmän. Arkisin en syö aamupalaa kotona vaan syön sen työpaikalla. Kotitöihin saattaa hyvinkin kulua keskiarvoisesti tunti/päivä. Olen eräänlainen siivoushullu. Ruokakaupassa käyntiä en ole tilastoinut erikseen. Se sisältyy kohtiin ruoanlaitto, kotityöt, syöminen.

Sitten se ongelmakohta, harrastukset. Olen tilastoinut tähän 1,5 tuntia. Se tarkoittaa aikaa, kun suljen kotioven ja lähden esim. salille. Olen n. 1,5 tunnin kuluttua takaisin. Jos liikenne ei suju optimaalisesti, siihen kuluu 2 tuntia. Mutta. En juurikaan ole viime aikoina käynyt salilla. Olen kuluttanut tämän 1,5 tuntia sohvalla televisiota katsoen. Koska on laiskottanut.

Jos siis käyn töissä, ukoilutan koiraa, hoidan osuuteni kotitöistä, syön, teen ruokaan, menen harrastuksiin, aika ei riitä. Koen koko ajan tuskaa siitä, että minulla ei ole tarpeeksi aikaa tehdä sitä, mitä haluan. Tiedän myös, että jos aikaa on vähän, tingin yöunista. Se ei ole hyvä se. Mitä voisin tehdä, mistä voin tinkiä.

Etätyömahdollisuutta ei meille ole (vielä). Koirakin on pakko ulkoiluttaa. Tosin minun ei tarvitse enää lähteä kotoa mihinkään, jos haluan harrastaa liikuntaa. Koira hihnaan ja menoks. Paitsi salille on pakko päästä joskus. Kotitöistä en tahdo tinkiä, olen allerginen sotkulle. Saan näppylöitä siitä, että paikat ovat epäjärjestyksessä. Minun on huomattavasti helpompi siivota,kuin yrittää hokea itselleni "kyllä se siitä, ei pieni sotku mitään haittaa".  En roiku tuntikausia netissä iltaisin. Vuorottelemme ruoanlaitossa mieheni kanssa. Hän myös tekee osuutensa kotitöistä.

Mitä muuta voisin tehdä? Syödä useammin ulkona, syödä valmisruokia? Jättää käymättä suihkussa? Palkata siivooja? Tehdä osa-aikaista työtä? Onneksi on sentään edes viikonloput, jolloin aikaa on 9 tuntia enenmmän.

Fru L

Välipäiviä

Nyt on kuulemma menossa joulun välipäivät. Moni kysyi jouluna ja joulun alla, että onko sulla lomaa välipäivinä. Jäin miettimään. En siis sitä, että onko lomaa vaan sitä, että mitä nämä välipäivät tarkoittavat. No tietysti joulun ja uuden vuoden välistä aikaa, daa. Sanoisi joku. No kyllä minä sen tiedän, mutta ennemminkin minulle tulee mieleen aika jolloin ei tehdä mitään vaan odotellaan. Ollaan tavallaan lomalla, vaikka ei olla. Välipäivät on vähän niin kuin kesä. Siis minikesä. Talvella. Kaikki on pysähdyksissä. Ratikkapysäkillä oli aamulla kourallinen ihmisiä. Metrossa ei ketään, lempi leipomoni, josta ostan työaamuina sämpylän, ei ollut auki. Radiosta ei tullut sitä normaalia aamuohjelmaa. Metro-lehtiä ei näkynyt missään. Mietin useamman kerran matkan aikana, että onko nyt oikeasti sunnuntai? Ei ole, vaan on välipäivät. Minä olen siis töissä, mutta töiden jälkeen liimaan itseni sohvaan, koska digiboksi pullistelee liitoksistaan ja juon lasillisen punkkua. 


Hyviä välipäiviä vaan!

Fru L

Hyvää ja rauhallista joulua!

Ihan kohta pakkaan itseni, mieheni ja koirani sekä kaikki matkatavarat täpötäyteen junaan ja siirryn piirun verran pohjoisempaan. Pakkasta on luvattu kevyet - 30 astetta, joten paras kaivaa se pilkkihaalari naftaliinista. Alkukodissa odottaa onneksi leivinuunilla lämmitetty tupa ja sekö jos mikä luo tunnelmaa.

Hyvää joulua kaikille!

Fru L

Ps. Muutin asetuksia niin, että myös muut kuin rekisteröityneet lukijat voivat jättää oman kommenttinsa. Jos joku siis jotain haluaa sanoa :)

Kohta on joulu

Odotan joululomaa kuin kuuta nousevaa ja samalla hetkellä tajuan, että eihän minulla mitään ylimääräistä lomaa jouluna ole. Siis aaton lisäksi. Aika karua. Sitten heti perään huomaankin odottavani uuttavuotta, koska silloin lähdemme kaupunkiin, josta oheinen kuva on otettu.


Kuva täältä

Yleensä myös joulunalusaika ja välipäivät ovat aika rauhallisia töissä, joten ehkä se lomasta menee. Tosin tänä vuonna näyttää ikävästi siltä, että joulunalusaika EI ole töissä rauhallinen.

Odotan joulutunnelmaa ja sitä, että pääse maalle. Vanhempieni luona kuusi kannetaan sisälle perinteisesti ja oikeaoppisesti vasta aatto-aamuna. Kuusi koristellaan ja sitten katsotaan televisiosta joulurauhan julistus. Tässä vaiheessa on pakko imuroida, koska aidosta kuusesta varisee paljon tavaraa. Isä kulkee keittiön ja takkuhuoneen väliä ja antaa ohjeita. Sitten lähdetään hautausmaalle ja aaton jouluhartauteen. Olen huomannut liukuneeni hitaasti siihen joukkoon valtaosaan suomalaisia, jotka käyvät kirkossa vain jouluisin. Kirkossa pitää bongata aina tuttuja. Meille on muodostunut äidin kanssa vakipaikka ja yhtä usein kuin me olemme vakipaikallamme istuneet, on meidän eteen istunut sama perhe. Ehkä tänä vuonnakin. Sen perheen rouvalla on minkkiturkki päällä ja hajuvettä. Paljon. Tilaisuudessa laulaa aina kirkkokuoro, joiden jäsenten keski-ikä on likemmäs 70-vuotta, mutta niin liikuttavan kuuloista.

Sitten äkkiä kotiin ja saunaan, jotta päästään syömään. Lapsuudessamme menimme koko suvun voimin syömään isovanhemmilleni. Nykyään se perinne on jäänyt pois, koska isovanhempani ovat liki 90- vuotiaita ja tarjoilujen järjestäminen reilulle 20 hengelle vaatii jo kunnon järjestelyjä. Usein myöhään jouluaattoiltana hipsimme vielä setäni luokse jouluglögille. Mainittakoon tässä, että valtaosa sukulaisistani asuu toisistaan parin kilometrin säteellä ja emmekä me kaikki serkut ole vain serkkuja vaan myös ystäviä keskenämme.

Joulupäivänä onkin sitten (jos mahdollista), vieläkin isompi härdelli. Kaikki ne reilut 20 sukulaista kokoontuvat vanhempieni luokse syömään. Tämä perinne on minua vanhempi ja jäänyt toteuttamatta vain muutamia kertoja. Talo on täynnä ihmisiä, kenelläkään ei ole kiire. Silloin tuntuu joululta.

Asioita, joita ei kannata tehdä

Mulla on tapana kirjoitella ylös, milloin minnekin, listaa asioista, joita ei kannata tehdä. Että oppisin joskus. Yleensä en opi. No, tässä yksi lista.

Ei kannata:
1. Lähteä suoraan töiden jälkeen ostoksille, ainakaan, jos on syönyt viimeksi lounaalla.
2. Lähteä ostoksille Stockmannille siinä luulossa, että sieltä saa kätevästi kaiken. Miehen syntymäpäivälahjan, appiukon syntymäpäivälahjan, kummipojan joululahjan, koiralle juttuja, itselle juttuja ja ruokaa.
3. Tai ainakaan lähteä ostoksille Stockmannille pahimpaan ruuhka-aikaan.
3. Uskoa, että pystyy asioimaan nälissään em. tavaratalon Herkussa ruuhka-aikaan ilman, että menettää järkensä.

Huonosti kävi. Ei löytynyt lahjaa, ei juttuja ja ruokaostoksetkin olivat ala-arvoisia. Ostin mm. Hot Rod- pussin. Mä en edes tykkää niistä. En todellakaan tiedä, miksi se päätyi ostoskärryyn. Mielenhäiriö. Mitään oikeaa ruokaa en ostanut.

Joululahjatuskaa

Joululahjatuskaa on aika vähän, koska meillä on jo vuosia (useita vuosia) sitten tehty sopimus, että ei lahjoja aikuisten kesken. Siitä on kyllä lipsuttu valitettavan usein. No, nyt tehtiin vanhempien kanssa sopimus, että EI lahjoja. Kaikki perheen* sisäiset lahjat kohdistetaan veljen pojalle. ** Jos haluaa hankkia jotain, ostakoon/hankkikoon/leipokoon/tehköön ruokaa joulupöytään. Mahtavaa. Mä ainakin tiedän, mitä mä teen.

Mutta sitten on kummipoika. Minua on siunattu ihanalla ja suloisella kummipojalla. Hänelle kaikkien mieluiten antaisin lahjaksi yhteistä aikaa. Joskus sitä aikaa olikin paljon silloin, kun vielä asuttiin saman postinumeron alueella, mutta nykyään vähemmän. Harmillista, sillä tästä mini-ihmisestä on kasvanut kovaa vauhtia pikkuihminen ja nykyään puuhasteltavaakin yhdessä on enemmän. En ole koskaan laskenut euroja, kun kyse on tämän veitikan lahjoista.*** Eikä se raha ole tässä se pointti tälläkään kertaa. Ongelma on tavarassa. Kummipojan vanhemmat ovat hyvin ekohenkisiä, äärimmäisen taloudellisia ja inhoavat kulutusjuhlia. Tähän saakka olen ostanut lahjoja kummipojan äidin toiveiden mukaan. Nyt, kun veitikka osaa jo itse sanoa mistä tykkää, tuntuisi kovin julmalta ostaa ekomyssy, kun toinen toivoo pukilta legoja. 

Täytyy tässä vaiheessa todeta, että itse inhoan myös kulutusjuhlia ja kaikenlaista krääsää. Yritän olla antamatta lahjaksi mitään turhaa ja kertakäyttöistä ja haluan kunnioittaa vanhempien toivetta, olla hukuttamatta veitikkaa lahjoihin. Olen vähän sormi suussa tämän asian kanssa... Eikös legot ole ihan hyviä ja kestäviä lahjoja? Niillä voi leikkiä aikuisena vähän vanhempanakin ;)


* Perheellä tarkoitan tässä tapauksessa mieheni lisäksi omaa lapsuudenperhettä hieman laajennettuna. Äiti, isä, veli, veljen vaimo ja heidän lapsi.
** Lapsi on alle puoli vuotias, joten hän tuskin vielä ymmärtää joululahjoista mitään, mutta suvun nuorin on aina erikoisasemassa.
*** Rahalla ei ole koskaan ollut suurta roolia elämässäni. Saan mielestäni ihan kohtuullista palkkaa. Jonkun mielestä olen takuulla palkkakuopassa ja minun pitäisi ryhtyä taistelemaan sieltä ylös. Olen pärjännyt pienellä opintotuella ja nyt pärjään palkallani. Ei ne suuret tulot vaan pienet menot.

Marraskuu män, joulu joutuu

Marraskuu meni hurahduksessa. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Osallistuin mm. Uuden mustan ekoshampootestiin. Kirjoittelen kokemuksia hippishampoosta tännekin, kun vain ehdin. Hurtan kanssa tehtiin tuttavuutta ja on ihanaa, että yhteiselo sujuu hyvin. Hurtta on muutenkin tuonut positiivista vivahdetta arkeen ja myös ihan näkyviä muutoksia. Työkaveri sanoi tässä yhtenä päivänä: "Sä olet laihtunut, mitä sä olet tehnyt?" Vastasin, että koira tuli taloon. Aamulenkki on mitä parasta rasvanpolttoa, myös auraamattomilla teillä rämpiminen, kun lunta on polveen asti. Kiloista en osaa sanoa, koska en niitä ole koskaan kytännyt. Vaatteista sen huomaa. Ja vatsasta. Kiloillani on epämiellyttävä taipumus kasaantua aina vyötärölle. Vatsa pömpöttää todella helposti. Onneksi se myös lähtee aika helposti pois.

Firman pikkujoulut on myös juhlittu, joten nyt voi valmistautua ihan oikean joulun vastaanottamiseen. Joulu ei herätä minussa mitään erityisiä intohimoja pääasia, että saa viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja syödä hyvin. Yhtenä päivänä muistelin ala-asteen joulujuhlia. Pieni liikuntasali täyteen ahdettuna. Iso koristeltu kuusi nurkassa ja kynttilöiden tuoksu. Kaikki luokat esittivät jotain. Neljänneltä luokalta eteenpäin esitettiin joulunäytelmiä. Parhaita oli tietysti ne, jotka naurattivat eniten. Omista rooleistani muistan tontun, keijun ja enkelin roolit. Kuhina näyttämön takana oli mieletön. Voi, kun voisi tehdä aikamatkan.

Aikaan joulukorttien

Lähes vuosi sitten kännykkä piippasi yöllä. Eräs tuttava kyseli osoitettamme, koska rustaili kuulemma joulukortteja. Häkellyin hieman. Teki mieli vastata, että suotta tuhlaat rahojasi joulukorttiin mulle, mutta kilttinä naisena laitoin osoitteen tekstarina takaisin. Joulukortti sitten saapuikin aikanaan ja sitä koristavat kuvat omista lapsosista.


Jäin pohtimaan tätä ystävää ja joulukorttia. Joskus olimme hyviä ystäviä, joskus vuosia, vuosia sitten. Lukioikäisenä jaoimme salaisuudet, ihastumisen ja erojen tuskan kokemisen, rakastumiset. Elämä kulki eteenpäin. Vielä joitain vuosia sitten tapasimmekin, ystävä vieraili luonani ja minä hänen luonaan. Viimeiseen pariin vuoteen emme ole pitäneet yhteyttä. Tai siis. Minä olen kyllä yrittänyt. Kirjoitin pitkiä sähköposteja, joihin en saanut vastausta. Laitoin tekstiviestejä, ehdotin tapaamisia. Ei vastausta. Viimeisimpänä facebookissa. Ei mitään. Ei niin kerrassaan mitään. Sitten tulee tämä joulukortti. Pieni ihminen sisälläni kysyy, miksi hän haluaa lähettää minulle joulukortin, jos kerran ei halua muuten olla tekemisissä. Ärsyyntynyt pieni ihminen pääni sisällä huutaa, eihän hän edes kysynyt mitä minulle kuuluu.

Kohta on taas se aika käsillä, lisää puhumattomia vuosia välissä ja joulukortti.

Poliittinen broileri

Facebookissa oli perjantaina muutamakin henkilö maininnut eräästä tapahtumasta, joka tulee taas muuttamaan koko historian. Valtakunnan kerma on koolla ja tehdään suuria päätöksiä. Tai sitten ei. Kyseessä on siis ylioppilasliikkeen * perinteinen kokous, jossa valitaan uusia jäseniä hallitukseen ja äänestetään kannanotoista. Nämä statuspäivitykset innoittivat minua muistelemaan omia kokemuksiani ylioppilaspolitiikan ja politiikan ylipäätään saralla.

Täytyy tähän alkuun heti todeta, että en ole minkään puolueen jäsen. En erityisemmin kannata mitään puoluetta, erästä puoluetta sympatisoin, toista taas en. Mitä äänestyksiin tulee, olen äänestänyt vaaleissa useita eri puolueita. Yleensä äänestän henkilöä, puolue vaihtelee. Paitsi se yksi puolue, sitä en äänestä. Tainnut tulla jo äidinmaidosta se vastustus.

Lukioikäisenä minua houkuteltiin mukaan erään puolueen nuorten osaston toimintaa. Vuorotellen sieltä soitti joku ja tiedusteli, josko minä tulisin saunailtaa, kokoukseen, teemapäivään. Ei kiitos, oli vastaukseni. Tämä kyseinen puolue olisi ollut perhetaustani tuntien luonnollisin valinta, mutta ei vaan kiinnostanut. Sitten meni tovi. Vasta päätyessäni opiskelemaan sitä toista tutkintoa, uudet poliittiset agitaattorit ottivat minuun yhteyttä**. Eri puolue. Koska olin jo ainejärjestöaktiivi, ajattelin, että no eihän tuosta haittaakaan ole. Tutustuu uusiin ihmisiin, tilaisuuksiin jne. jne. Pääsinkin aika helpolla ja aika nopeassa tahdissa etenemään "poliittisella urallani." Tie vie työryhmiin, lautakuntiin ja lopuksi ylioppilaskunnan hallitukseen. Kaikki vaan tapahtui. Usein homma meni niin, että joku kysyi, olisitko kiinnostunut tästä ja tästä. Useimmiten vastasin, että joo! Itseäni ei ole kyllä tarvinnut tyrkyttää yhtään mihinkään. Vanhemmat poliittiset toimijat sitten hoitivat kähminnän ja sopivat ja ta-dam! Meikä istui vaikka missä.

Sitten tuli kyllästyminen. Joka arki-ilta oli jos vaikka mitä kokousta. Piti tutustua papereihin ja esityksiin. Piti esittää mielipide, poliittinen mielipide. Ikää tuli lisää ja koska toinen jalka oli jo työelämässä, lopahti mielenkiinto ajaa köyhän opiskelijan asiaa. Ei sen puoleen, ei sitä mielenkiintoa ollut ajaa kenenkään asiaa. Lopetin kaikki luottamussuhteeni ja siirryin nk. kannattajaksi. Vanha jermu. Se, joka osallistuu poliittisten opiskelijajärjestöjen vappuboolille ja jota kaikki uudet toimijat katsovat ylöspäin. "Ai olit ylioppilaskunnan hallituksessa, wau." Paitsi, että en ole osallistunut boolitteluihin enää vuosiin. Ehkä ensi keväänä, ehkä ei.

Moni sen aikainen toimija jatkoi eteenpäin politiikan parissa. Varmaan yhtä moni ei jatkanut. Olin taannoin lounaalla kahden ylioppilaskunta-aikaisen poliittisen toimijan kanssa. Molemmat tulivat eduskunnasta 20 minuuttia myöhässä, koska oli joku poliittinen hässäkkä meneillään. Toinen naputteli koko ajan kommunikaattoria ja vastaili puhelimeen, kun The boss (tai joku muu tärkeä) soitti. Toinen tuskaili, että aika ei riitä miehen etsimiseen. Sunnuntait kuulemma vapaata, jos nekään. Sinä hetkenä, silloin siinä tilanteessa, olin onnellinen. Onnellinen, että valitsin toisin. Iloitsin koko loppupäivän, että olen töissä Firmassa enkä mukana aktiisena poliitikkona.

Nostan hattua näille nuorille taitaville ihmisille ja miksei myös vähän vähemmän nuorille. Jos joku nyt haluaa lähteä mukaan poliittiseen toimintaa, se on helppoa. Annan tässä parit vinkit.


1. Hakeudu mukaan valitsemaasi puolueen toimintaan. Valinta kannattaa kohdistaa omaa aatemaailmaasi edustavaan tahoon, muuten hommasta katoaa tekemisen meininki aika nopeasti. Poliittisissa puolueissa on omia tahojaan opiskelijoille, nuorille, naisille jne. Uudet kasvot ovat aina tervetulleita. Useimmiten netistä löytyy yhteystietoja. Sähköposti laulamaan.    

2. Osoita olevasi kiinnostunut. Tämä riittää aika pitkälle. Jos sinulta kysytään, haluatko asettua ehdokkaaksi kevään/syksyn vaaleissa, vastaa kyllä. Jos sinulta kysytään, oletko kiinnostunut tulemaan mukaan johtokunnan toimintaan, vastaa kyllä. Osallistu keskustelutilaisuuksiin, saunailtoihin, mene mukaan tekemään vaalityötä.

3. Opettele sietämään arvostelua. Puolueesi on aina väärä jonkun mielestä, paitsi omien puoluekavereiden. Voit toki tehdä niin, että valitset ystäväsi puoluetaustan mukaan, siten et ainakaan ystäviltäsi kuule arvostelua puolueestasi. Voit myös pyrkiä töihin puolueorganisaatioon. Näin vältyt kiusalliselta tilanteelta aamukahvilla, kun työkaverit pistävät puoluettasi suruttomasti alta lipan. Vastaavasti voit keskittyä työkavereidesi kanssa haukkumaan muita puolueita. Jos kiinnostuksesi puoluetta kohtaan on eri kuin esim. vanhempiesi, pahimmassa tapauksessa välinne katkeavat kokonaan. Lievemmissä tapauksissa he tyytyvät vain huomauttelemaan asiasta.  

4. Unohda vapaa-aika. Mitä korkeammalle etenet poliittisella urallasi, sitä vähemmän sinulla tulee olemaan vapaata. Jos sinusta tulee kansanedustaja, olet sitä lomallakin. Ainakin niin pitkään kuin kausi kestää.

Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin tällä kertaa. Muistakaa kaikki, että äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Jos ei äänestä, ei kannata valittaakaan. Puss och kram!


* En viitsi mainita täällä tämän liikkeen nimeä, ettei googlen hakukone johdata tänne turhanpäiväisiin jorinoihin, jos joku etsii asiallista tietoa. Tai eihän tämä mitään epäasiallista ole.
** En tiedä miksi nämä agitaattorit ottavat aina minuun yhteyttä. En ole koskaan ilmaissut olevani kiinnostunut mistään politiikasta. Silti niiden nenä vainuaa jotain.

Vuosipäivänä

Vuosipäivä lähestyy. Ollaan rakkaan oivan aviomieheni kanssa oltu yhdessä pian kolme vuotta. Sen illan muistan kuin eilisen päivän. Muistan mitä minulla oli päällä, muistan jopa, mitä söin töistä kotiin tullessani ruuaksi. Muistan, että jätin hiukseni pesemättä. Se oli back up-plan. " Sori, nyt mun pitää lähteä kotiin pesemään mun tukkaa" Olin niin monta kertaa ollut epäonnistuneilla treffeillä, että varauduin jo kaikkeen. Sitä paitsi, on mainittava, että en todellakaan ollut menossa treffeille. Menin vain morjestamaan vanhaa tuttua. Matkalla satoi lunta ja kuuntelin kuulokkeista radiota. Radiossa soi Rihannan  Don't Stop the Music . Kädessäni oli punainen sateenvarjo, jonka olin ostanut kesällä Itävallasta. Oli marraskuu ja oli perjantai.


Hyvää vuosipäivää rakkaani!

Työnorja

Välillä tuntuu, että olen Firman ainut työntekijä. Oikeasti. Voisin johdolle ilmoittaa, että irtisanovat muut, minä kyllä pysty huolehtimaan kaikesta. Ei helvetin, helvetti. Miksi tehdä sijaissuusjärjestelmiä, jos niitä ei a) noudateta tai b) ne ovat syntyessään jo niin huonoja, että ne eivät voi toimia. No niin, se siitä.

Joskus Firmassa otetaan meistä kaikki mahdollinen irti.
Koska kuvaa kertoo enmmän kuin tuhat sanaa, lainaan Jubaa.

Hurtta tuli taloon

Joskus asiat menevät niin, että jotain vatvoo ja vatvoo ja yrittää perustella itselleen. Ei kuitenkaan. Josko sittenkin. Ehkä ensivuonna. Meneekö lattia pilalle. Se tuo tulleessaan rapaa ja kuraa. Kuka sitä kasvattaa. Mitä jos se tuhoaa kodin. Sen kanssa olisi kiva olla ulkona ja telmiä. Se toisi sisältöä päiviin, ryhtiä arkeen.

Koira.

Yleensä, kun jotain asiaa pohtii ja miettii, se ei loppupeleissä toteudu lainkaan. Vähän niin kuin lasten kanssa. Jos niiden hankkimista siirtää loputtomiin, on sitten jo liian myöhäistä. Koiran kohdalla tulee kysymykseen oma mukavuus. En tiedä haluanko mennä ulos, jos siellä tulee vaakaräntää. Sitten tapahtuu odottamaton, vahinkoraskaus tai yllätyskoira. Meille tuli yllätyskoira. Koiran anonyymiteetin säilyttämiseksi kutsun häntä, arvon rouvaa, täällä Hurtaksi. Rakas Hurtta. Keski-ikäistyvä rouva, jota omistaja ei oman terveydentilansa vuoksi voinut enää pitää. Ja nyt se on sitten ihastuttanut meitä jo kokonaista neljä päivää.

Se herättää aamulla ja vaatii ulos. Sen ohi ei voi livahtaa klo 7.00 aamupissalle ilman, että saa vastaansa riemukkaan tohinan. Eilen satoi kaatamalla, mutta Hurtta jaksoi painattaa kurassa häntä heiluen. Se ei ollut moksiskaan siitä, että mahanaluskarvat olivat täynnä hiekkaa ja kuraa. Sitä paitsi, emäntä ymmärsi hieman liian myöhään, miksi Hurtalla tosiaan on ne kolme sadeasua. Ihan ehdoton.

Yhteiselon opettelu siis jatkuu. Onneksi tänään ei sada.

Huonosti käyttäytyviä lapsia, teinejä, aikuisia...

Kävellessäni eräänä päivänä töistä kotiin, näin kolme n. 8-10 vuotiasta tyttöä. Kaverukset olivat tulleet kaupasta ja seisoskelivat tien pientareella. Yhtäkkiä yksi tytöistä sylkäisi päin toista. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan tapahtunutta. Se tyttö, jota kohti oli sylkäisty näytti hyvin järkyttyneeltä ja pyyhki takkiaan. En kuullut tarkasti, mitä tämä uhri sanoi, mutta sitten hän sylkäisi takaisin kohti alkuperäistä sylkijää. Sain vaivoin hillittyä itseni, etten mennyt ojentamaan tyttöjä moisesta käytöksestä. Olin niin aidosti hämmentynyt tästä. Voiko tällaiseen käytökseen puuttua? Kannattaako siihen sekaantua? Miksi minua jälkeenpäin harmitti, että en puuttunut?

Toisena päivänä tulin metrolla töihin. Metrotasanteelta alaspäin vie sekä portaat että hissi. Hissin edessä jonotti kolme teinipoikaa ja yksi vanha papparainen pyörätuolin kanssa. Hissi on todella pieni. Olen sillä joskus polkupyörää kuljettanut eli sinne ei kolmen teinin lisäksi mahdu papparaista pyörätuoleineen. Teki mieli mennä sanomaan pojille, että teillä on yhteensä kuusi tervettä jalkaa, käyttäkää rappusia. Poikien käytös ärsytti. Oma käytös ärsytti, miksi en sanonut mitään.

Kerran matkustin täpötäyden bussin takaosassa, seisomapaikalla. Bussin etuosassa, siinä vanhuksille, raskaana oleville jne. varatulla istuimella istui tyylikkäästi pukeutunut rouva. Rouva istui käytävän puoleisella penkillä. Ikkunapenkki oli tyhjä, lukuun ottamatta rouvan käsilaukkua. Kyytiin tuli mummeli kepin kanssa. Mitä tekee rouva? No ei ainakaan nouse ja tarjoa paikkaa. Katsoo ikkunasta ulos. Onneksi mummeli pääsi istumaan siihen lastenvaunujen viereen, kun kahden pienen lapsen kanssa matkalla ollut äiti antoi paikan.  

Ikuinen opiskelija ilmoittautuu

No niin.


Olen ollut vapaalla Firmasta, koska oikeasti haluan saada nämä iänikuiset opinnot päätökseen. Kyseessä on siis toinen tutkintoni, edellisen sain valmiiksi vuosituhannen vaihteessa lähes neljän vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen. Silloin siis oikeasti opiskelin, enkä tehnyt mitään muuta. Tämän toisen tutkinnon opiskeluvaihti onkin sitten jotain ihan muuta.


Vuonna 2001 pääsen sisään opiskelemaan ja opiskelen 1.lukuvuoden aktiivisesti. Kesäksi menen töihin ja lupaan tulla tarvittaessa tekemään duunia myös opintojen ohessa.
Vuoden 2002 syksyllä, kun starttaa 2. lukuvuosi opiskelen vielä innoissani, mutta toinen jalka jo hakeutuu työelämän pariin.
Vuoden 2003 olen käytännössä lähes kokonaan töissä, käyn opiskelemassa sen, minkä töiltäni ehdin. 
Vuoden 2004 olen osa-aikaisesti töissä ja opiskelen osa-aikaisesti. Opintoja rajoittaa se, että osallistun mm. lukuisin vaalikamppanjoihin * ja heräämällä muutenkin yhteiskunnallisesti.
Vuosi 2005 kuluu täysin opiskelijapolitiikan saloihin perehtyen. Opiskelen nimellisesti. Muistan olleeni yhdellä kurssilla keväällä 2005. 
Vuosi 2006 on täysin hämärän peitossa. Aloitan gradun nro 1 tekemisen syksyllä 2006.
Vuosi 2007 on the turning point. Vaihdan pää-ainetta. Suoritan opintoja samalla, kun olen täysipäiväisesti töissä.
Vuonna 2008 aloitan gradun nro 2. Suoritan edelleen opintoja työnohjessa.
Vuonna 2009 vaihdan nykyiseen työpaikkaani Firmaan ja opinnot unohtuvat.
Vuonna 2010 räävin opintoviikkoja kasaan ja uskon siihen, että G valmistuu marraskuun aikana. 


Tässä siis lyhyesti opintohistoriani. Aikaisemmin tutkinnon historia on vielä lyhyempi. Aloitan opinnot vuonna 1996 ja valmistun vuonna 2000.


* Lukuisiin vaalikamppanjoihin osallistuminen tarkoittaa, että olen ollut mukana kamppanjoimassa, en itse ehdokkaana.

Olen epäesimes

Työskentelen paikassa, jota kutsun tässä blogissa Firmaksi, isolla F:llä. En ole ollut tämän Firman palveluksessa montaa vuotta, mutta sitä aikaisemmin työskentelin kylläkin toisessa vastaavassa firmassa. Kun aikanani vaihdoin työtehtäviä, minulle luvattiin Firmassa yhtä ja toista enemmän, kuin ex-firmassa oli tarjota. Otin tarjouksen vastaan. Firma suhtautui positiivisesti opintoihin ja sanoivat mielellään tukevansa työntekijöiden kouluttautumista. Esiteltiin kannustusjärjestelmiä ja tarjolla on kuulemma rahaakin. Niin, sitten kun valmistuu. Oi, oi.

Firma jätti kuitenkin kertomatta, että meillä teet töitä perse ruvella (eikä sekään riitä) ja oikeasti tilanne on se, että et ehdi opiskella, etkä oikein ehdi muutenkaan itseäsi kouluttaa. Jokaisesta talon seinien ulkopuolella vietetystä tunnista, tulee huono omatunto. Työkaverit tekevät duunini, jos itse pidän opintovapaan. Työkaverit, jotka jo muutenkin hukkuvat omiin töihinsä.

Kohosin tiimissäni esimiesasemaan. Tai osittaiseen sellaiseen, jonkin sortin team leader.* Käytännössä tarkoittaa sitä, että minulla ei ole varsinaisesti omia alaisia. En siis voi suoranaisesti palkata ketään enkä erottaa. En ole myöskään vastuussa budjeteista ym. raha ratkaisee jutuista. Kiitos tästä. Koska kuitenkin olen siis se epäesimies, apupomo, on minulla lauma niitä epäalaisia. Tehtäväni on antaa neuvoja, jos työkaverini kysyvät apuani esimerkiksi jokun casen hoidossa. Tämä menettelee. Olen niin pitkään ollut alalla ja pidän itseäni lähes kaikkitietävänä, ** joten se on helppoa. Se taas, mikä ei ole helppoa, on valittavat ja riitelevät alaiset. Herramunjee näitä tyyppejä. Miksi ihmiset eivät voi kommunikoida keskenään normaalisti? Jos toinen antaa toiselle palautetta tyyliin: ”Riitta, tässä luonnoksessa oli vähän epäselvää. Mä en ymmärtänyt, mitä tällä lauseella tarkoitettiin.” Niin mitä tekee Riitta? Ei suinkaan kysy, että mikä lause, mitä et ymmärtänyt, mitä siinä lukee, mitä olen kirjoittanut? Vaan suivaantuneena ottaa luonnoksen käteensä ja tulee epäesimiehen luokse. Nyrkkiään heristäen vaahtoaa, että Kaarina kiusaa. Sitten selvitellään Kaarinan ja Riitan välejä. Koko duunipäivä kuluu siihen, että juostaan toisen luota toisen luokse. Tämä kaikki aiheutui todennäköisesti siitä, että Riitta oli tekstiä muokatessaan copypastella siirtänyt osan tekstiä väärään paikkaan. Jättänyt myös epähuomiossa (lue kiireessä) oikolukematta oman tuotoksensa. Riitta ja Kaarina kyräilevät toisiaan seuraavat kolme vuotta. Ihan mitättömän asian vuoksi.

Minä yritän tehdä työni, olla epäesimies ja opiskella. Iltaisin olen useimmiten niin nääntynyt, että Salkkarit kiinnostavat enemmän kuin gradu. Kostoksi Firmalle en valmistu vielä.***

* Inhoan sanaa team leader yhtä paljon kuin sanaa manager. Manager on mulle yhtä kuin manageri. Repikää siitä.

** Tämä oli vitsi. Sitä en todellakaan ole. Useimmiten pihalla kuin lumiukko.

*** Olen siis kertalleen jo valmistunut, kyseessä toinen tutkintoni.

Eräänä päivänä metrossa

Istun orassissa vaunussa, nuokun töiden jälkeen. Pysäkit vilahtavat, Herttoniemi, Kulosaari, Kalasatama.  Saavun asemalleni. Ihmiset laiturilla odottavat malttamattomana, että pääsisivät kyytiin. Nousen ylös penkiltä ja katson ulos. Ulkopuolella on poika, tai nuori mieshän hän on jo. Mies muistuttaa minua S:stä. Vain hetken. S se ei voi olla. Ei S edes asu täällä. Mies ei ole S. Mies nousee metroon, jatkaa sen mukana. Minä jään pois. Liukuportaissa ajatukset palaavat kaikkiin entisiin poikaystäviin. Kuinka monta kertaa minut on jätetty? Kuinka monta kertaa minä olen jättänyt? Onko minulla ollut edes oikeaa poikaystävää, siis silloin ennen kuin tapasin mieheni.

Onhan minulla ollut Jari *. Olen 13-vuotias yläastelainen. Kaverini Mervi tulee kysymään välitunnilla “alkaisinko mä oleen Jarin kaa”. En tiedä kuka Jari on. Mervi näyttää poikaryhmää. Jari näyttää ihan kivalta. Lyhyet tummat hiukset. Oikeasti olen kyllä ihastunut vaaleaan Timoon, mutta ei kai sillä niin väliä. “Joo, voin mä alkaa oleen Jarin kaa.”  Seuraavalla välitunnilla Mervin välityksellä vaihdettaan luokkasormukset Jarin kanssa. Illalla Jari soittaa. Äiti kysyy puhelun jälkeen, kuka se poika on? En vastaa. Juoksen yläkertaan huoneeseeni ja luen eri koirarotuja esittelevää kirjaa. Ahdistaa. Seurustelu ei ole kivaa. Seuraavana iltana jätän Jarin ja kolmantena päivänä vaihdamme omat sormukset takaisin, Mervin välityksellä. Seurustelun kesto kaksi päivää.
  
Seuraavan kerran, kun seurustelen, olen 9- luokalla. Sami asuu eri paikkakunnalla, mutta tapaamme viikonloppuisin, korjaan, yhtenä viikonloppuna. Sami lopettaa seurustelun, kun sitä on kestänyt pari viikkoa ja ryhtyy seurustelemaan parhaan kaverini pikkusiskon kanssa. Tämä on kova isku. Koko syksy menee toipuessa. Tosin jatkoriparilla suutelen erään isosena olleen pojan kanssa. Poika haluaisi seurustella kanssani, mutta minulla on ikävä Samia.  

Lukiossa seurustelen Mikan kanssa. Mika on minua vanhempi. Mikalla on auto ja hän on armeijassa. Perjantaisin (jos Mika on päässyt ajoissa lomille) hän hakee minut autolla koulusta. Eroamme pääsiäisenä. Mika sanoo, että ei juuri nyt halua olla kenenkään kanssa. Erobiisinä kuuntelemme Cranberriesin Zombien. Seuraavalla viikolla kuulen, että Mika on vieraillut usein ystäväni luona. He seurustelevat lyhyen aikaa. Mika menee naimisiin muutaman vuoden kuluttua erostamme. Mika ehtii erota ja ottaa uuden vaimon ja erota hänestäkin ennen kuin itse ehdin naimisiin.

Lukion jälkeen, kun olen jo opiskelemassa ensimmäistä tutkintoani tapaan Jukan. Seurustelemme puoli vuotta. Eroamme ystävinä. En muista kumpi halusi erota, homma ei vain toiminut. Olemme ystäviä edelleen.

Sitten tulee Tapsa. Tapsa on juuri eronnut kihlatustaan. Tapsa asuu toisella paikkakunnalla. Alkaa etäsuhde. Tapaamme viikonloppuisin. Aina se ei toki sovi, koska Tapsalla on viikonloppuisin töitä, tai hän matkustaa tapaamaan iäkkäitä vanhempiaan. Seurustelemme 1,5 vuotta. Suhde on katkolla yhden kesän, mutta palaamme yhteen. Suoritan ensimmäisen tutkinnon, joten opiskelupaikkakuntani ei enää sido minua. Suunnittelen yhteistä tulevaisuutta Tapsan kanssa. Tapsan käytös on outoa. Muutamien yhteensattumien ja kiperien tilanteiden kautta paljastuukin, että hän onkin koko sen ajan seurustellut myös entisen kihlattunsa kanssa. Minua on huijattu. Jätän Tapsan. Lähden ulkomaille töihin. Tapsa loukkaantuu ulkomaille lähdöstäni niin, että sanoo, että ei enää koskaan halua puhua minulle mitään. En osaa olla edes vihainen. Ulkomaillaolo auttaa. Unohdan Tapsan.

Toisessa EU maassa ollessani seurustelen paikallisen miehen kanssa. Suhde päättyy, kun palaan Suomeen opiskelemaan toista tutkintoani. Mies haluaisi tulla mukanani. En halua ketään miestä, joka ei osaa Suomea ja joka ei tunne täältä ketään, vaivoikseni. Tapaamme muutaman kerran Suomeen tuloni jälkeen. Homma lopahtaa välimatkaan, eikä minulla ole rahaa puhelinlaskuihin. **

En seurustele vuosiin. Sitten tulee Jari nro 2. Alkaa on-off-suhde. Se kestää kaksi vuotta, en tiedä voidaanko puhua edes varsinaisista seurustelusta. Säätäminen on päivän sana.  Jätän Jari nro 2 tasaisin väliajoin ja aina hän tunkee takaisin. Jari jättää minut yhtä monta kertaa ja yhtä monta kertaa aloitamme uudelleen. Ikää tulee lisää ja minua jo ahdistaa, että en pääse eteenpäin tässä suhteessa. Ystävät menevät naimisiin ja saavat lapsia, minä vietän viikonloput tapellen seurustellaanko vai ei. Ostan asunnon, jotta olisin vähän aikuisempi. Jari pettää minua baari-illan päätteeksi toisen naisen kanssa. Tupaantuliaisillan huumassa annan hänelle anteeksi. Seuraavana päivänä Jari pettää minua uudelleen (saman naisen kanssa). Eroamme toviksi. Palaamme taas yhteen. Lähden viettämään viikonloppua maalle. Jari ei vastaa puheluihini. Sunnuntaina itken yställeni. Purkaudun myös äidilleni. Se on harvinaista, koska äitini ei osaa käsitellä sydänsuruasioita. Pelkään, että Jari pettää taas minua. Pelkään, että eroamme. Pelkään tulevaisuutta. Pelkään jäädä yksin. Koko alkuviikon pelkään. En saa syötyä tai nukuttua. En soita Jarille, Jari ei soita minulle.

Perjantaiksi olen sopinut treffit vanhan opiskelukaverini kanssa. Tapaan hänen alkuillasta baarissa. Hänestä tulee aviomieheni reilun kahden vuoden kuluttua. Seuraavalla viikolla pyydän Jarilta tavaroitani takaisin. Jätän hänet sähköpostilla. Ahdistun vieläkin, kun ajattelen suhdettamme.

Olen siis seurustellut. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. S:n näköinen mies muistutti minua kaikesta tästä. S:n kanssa en seurustellut. Olisin kyllä silloin joskus halunnut, mutta S taas ei. Tai no, hän asui jo silloin avoliitossa tulevan vaimonsa kanssa. S ei halunnut jättää avopuolisoaan ja rynnätä uuteen suhteeseen. Viisas S. Vuosia sitten firman pikkujouluissa, S pyysi anteeksi, että ei silloin halunnut seurustella kanssani. Anteeksipyyntö hyväksytty.

* Kaikki tekstissä esiintyvät nimet, paikat, ym. tunnistettavat tekijät on muutettu.
** En silloin tuntenut sanaa Skype. Eikä minulla ollut nettiyhteyttkään.

Toka

Miksi minä kirjoittaisin blogia?

Olen kirjoittanut aina. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, novelleja, yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Moni kirjan alku lojuu pöytälaatikossa, kuka niitä lukisi? Kirjoittelen runoja. Kirjoitan myös aikanaan keskenjääneistä opinnoistani gradua. Sen kirjoittaminen ei suju. Sitä tuskin kukaan gradunsa kanssa tuskaileva ihmettelee. Nyt kirjoitan blogia. Tai siis koitan, miltä se tuntuu.

Sain ensimmäisen päiväkirjani 80- luvulla, ala-asteella ollessani. Kaunis, lukollinen, sininen päiväkirja. Ei kovin syvällistä tekstiä. Sitä on kirjoitettu yksin ja yhdessä ystäväni kanssa. Vuosien varrella päiväkirjapinoja on tullut lisää. Teksti muuttunut. Jossain vaiheessa olen saanut vaikutteita fiktiivisen Piglet Ekin päiväkirjasta, mutta siirtynyt sitten kirjoittamaan  kuin Anne Frank. Olen matkinut myös Twin Peaksin Laura Palmerin tyyliä ja kokeillut kirjoittaa kuten Bridget Jones. Vaikutteita lukemistani kirjoista.

Lopetin säännöllisen päiväkirjan pitämisen vuonna 2006. Sen jälkeen merkintöjä on tullut vuosina 2007-2010 ihan vain muutamia. Vuonna 2006 elämässäni tapahtui niin paljon asioita, että koin ahdistavaksi raportoida niistä itselleni. Päätin siis lopettaa kirjoittamisen. Nyt kaipuu kirjoittamiseen on ollut valtava. Tuntuu, että pää räjähtää, kun en saa ilmaistua itseäni. Siksi tämä blogi. Se on itselleni. Kirjoitan, että saan purkautua. Jos joku aiheeni joskus herättää keskustelua, on se tervetullutta vaihtelua. Ajatukseni ovat siis omiani, mielipiteet ovat omiani, tunteet ovat omiani. Runot ovat omiani. Jos teksti onkin lainattua, on lähde tiedossa.

Elämä on polku. Se alkaa jostain ja päättyy jonnekin.  Tämä blogi on yksi taipale tällä polulla. Se ei varsinaisesti ala mistään tai pääty mihinkään. Ei ole alkupistettä tai maaliviivaa, on vain pala matkaa.

Alku

This is it! This is my life.