tiistai 26. lokakuuta 2010

Huonosti käyttäytyviä lapsia, teinejä, aikuisia...

Kävellessäni eräänä päivänä töistä kotiin, näin kolme n. 8-10 vuotiasta tyttöä. Kaverukset olivat tulleet kaupasta ja seisoskelivat tien pientareella. Yhtäkkiä yksi tytöistä sylkäisi päin toista. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan tapahtunutta. Se tyttö, jota kohti oli sylkäisty näytti hyvin järkyttyneeltä ja pyyhki takkiaan. En kuullut tarkasti, mitä tämä uhri sanoi, mutta sitten hän sylkäisi takaisin kohti alkuperäistä sylkijää. Sain vaivoin hillittyä itseni, etten mennyt ojentamaan tyttöjä moisesta käytöksestä. Olin niin aidosti hämmentynyt tästä. Voiko tällaiseen käytökseen puuttua? Kannattaako siihen sekaantua? Miksi minua jälkeenpäin harmitti, että en puuttunut?

Toisena päivänä tulin metrolla töihin. Metrotasanteelta alaspäin vie sekä portaat että hissi. Hissin edessä jonotti kolme teinipoikaa ja yksi vanha papparainen pyörätuolin kanssa. Hissi on todella pieni. Olen sillä joskus polkupyörää kuljettanut eli sinne ei kolmen teinin lisäksi mahdu papparaista pyörätuoleineen. Teki mieli mennä sanomaan pojille, että teillä on yhteensä kuusi tervettä jalkaa, käyttäkää rappusia. Poikien käytös ärsytti. Oma käytös ärsytti, miksi en sanonut mitään.

Kerran matkustin täpötäyden bussin takaosassa, seisomapaikalla. Bussin etuosassa, siinä vanhuksille, raskaana oleville jne. varatulla istuimella istui tyylikkäästi pukeutunut rouva. Rouva istui käytävän puoleisella penkillä. Ikkunapenkki oli tyhjä, lukuun ottamatta rouvan käsilaukkua. Kyytiin tuli mummeli kepin kanssa. Mitä tekee rouva? No ei ainakaan nouse ja tarjoa paikkaa. Katsoo ikkunasta ulos. Onneksi mummeli pääsi istumaan siihen lastenvaunujen viereen, kun kahden pienen lapsen kanssa matkalla ollut äiti antoi paikan.  

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Ikuinen opiskelija ilmoittautuu

No niin.


Olen ollut vapaalla Firmasta, koska oikeasti haluan saada nämä iänikuiset opinnot päätökseen. Kyseessä on siis toinen tutkintoni, edellisen sain valmiiksi vuosituhannen vaihteessa lähes neljän vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen. Silloin siis oikeasti opiskelin, enkä tehnyt mitään muuta. Tämän toisen tutkinnon opiskeluvaihti onkin sitten jotain ihan muuta.


Vuonna 2001 pääsen sisään opiskelemaan ja opiskelen 1.lukuvuoden aktiivisesti. Kesäksi menen töihin ja lupaan tulla tarvittaessa tekemään duunia myös opintojen ohessa.
Vuoden 2002 syksyllä, kun starttaa 2. lukuvuosi opiskelen vielä innoissani, mutta toinen jalka jo hakeutuu työelämän pariin.
Vuoden 2003 olen käytännössä lähes kokonaan töissä, käyn opiskelemassa sen, minkä töiltäni ehdin. 
Vuoden 2004 olen osa-aikaisesti töissä ja opiskelen osa-aikaisesti. Opintoja rajoittaa se, että osallistun mm. lukuisin vaalikamppanjoihin * ja heräämällä muutenkin yhteiskunnallisesti.
Vuosi 2005 kuluu täysin opiskelijapolitiikan saloihin perehtyen. Opiskelen nimellisesti. Muistan olleeni yhdellä kurssilla keväällä 2005. 
Vuosi 2006 on täysin hämärän peitossa. Aloitan gradun nro 1 tekemisen syksyllä 2006.
Vuosi 2007 on the turning point. Vaihdan pää-ainetta. Suoritan opintoja samalla, kun olen täysipäiväisesti töissä.
Vuonna 2008 aloitan gradun nro 2. Suoritan edelleen opintoja työnohjessa.
Vuonna 2009 vaihdan nykyiseen työpaikkaani Firmaan ja opinnot unohtuvat.
Vuonna 2010 räävin opintoviikkoja kasaan ja uskon siihen, että G valmistuu marraskuun aikana. 


Tässä siis lyhyesti opintohistoriani. Aikaisemmin tutkinnon historia on vielä lyhyempi. Aloitan opinnot vuonna 1996 ja valmistun vuonna 2000.


* Lukuisiin vaalikamppanjoihin osallistuminen tarkoittaa, että olen ollut mukana kamppanjoimassa, en itse ehdokkaana.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Olen epäesimes

Työskentelen paikassa, jota kutsun tässä blogissa Firmaksi, isolla F:llä. En ole ollut tämän Firman palveluksessa montaa vuotta, mutta sitä aikaisemmin työskentelin kylläkin toisessa vastaavassa firmassa. Kun aikanani vaihdoin työtehtäviä, minulle luvattiin Firmassa yhtä ja toista enemmän, kuin ex-firmassa oli tarjota. Otin tarjouksen vastaan. Firma suhtautui positiivisesti opintoihin ja sanoivat mielellään tukevansa työntekijöiden kouluttautumista. Esiteltiin kannustusjärjestelmiä ja tarjolla on kuulemma rahaakin. Niin, sitten kun valmistuu. Oi, oi.

Firma jätti kuitenkin kertomatta, että meillä teet töitä perse ruvella (eikä sekään riitä) ja oikeasti tilanne on se, että et ehdi opiskella, etkä oikein ehdi muutenkaan itseäsi kouluttaa. Jokaisesta talon seinien ulkopuolella vietetystä tunnista, tulee huono omatunto. Työkaverit tekevät duunini, jos itse pidän opintovapaan. Työkaverit, jotka jo muutenkin hukkuvat omiin töihinsä.

Kohosin tiimissäni esimiesasemaan. Tai osittaiseen sellaiseen, jonkin sortin team leader.* Käytännössä tarkoittaa sitä, että minulla ei ole varsinaisesti omia alaisia. En siis voi suoranaisesti palkata ketään enkä erottaa. En ole myöskään vastuussa budjeteista ym. raha ratkaisee jutuista. Kiitos tästä. Koska kuitenkin olen siis se epäesimies, apupomo, on minulla lauma niitä epäalaisia. Tehtäväni on antaa neuvoja, jos työkaverini kysyvät apuani esimerkiksi jokun casen hoidossa. Tämä menettelee. Olen niin pitkään ollut alalla ja pidän itseäni lähes kaikkitietävänä, ** joten se on helppoa. Se taas, mikä ei ole helppoa, on valittavat ja riitelevät alaiset. Herramunjee näitä tyyppejä. Miksi ihmiset eivät voi kommunikoida keskenään normaalisti? Jos toinen antaa toiselle palautetta tyyliin: ”Riitta, tässä luonnoksessa oli vähän epäselvää. Mä en ymmärtänyt, mitä tällä lauseella tarkoitettiin.” Niin mitä tekee Riitta? Ei suinkaan kysy, että mikä lause, mitä et ymmärtänyt, mitä siinä lukee, mitä olen kirjoittanut? Vaan suivaantuneena ottaa luonnoksen käteensä ja tulee epäesimiehen luokse. Nyrkkiään heristäen vaahtoaa, että Kaarina kiusaa. Sitten selvitellään Kaarinan ja Riitan välejä. Koko duunipäivä kuluu siihen, että juostaan toisen luota toisen luokse. Tämä kaikki aiheutui todennäköisesti siitä, että Riitta oli tekstiä muokatessaan copypastella siirtänyt osan tekstiä väärään paikkaan. Jättänyt myös epähuomiossa (lue kiireessä) oikolukematta oman tuotoksensa. Riitta ja Kaarina kyräilevät toisiaan seuraavat kolme vuotta. Ihan mitättömän asian vuoksi.

Minä yritän tehdä työni, olla epäesimies ja opiskella. Iltaisin olen useimmiten niin nääntynyt, että Salkkarit kiinnostavat enemmän kuin gradu. Kostoksi Firmalle en valmistu vielä.***


* Inhoan sanaa team leader yhtä paljon kuin sanaa manager. Manager on mulle yhtä kuin manageri. Repikää siitä.
** Tämä oli vitsi. Sitä en todellakaan ole. Useimmiten pihalla kuin lumiukko.

*** Olen siis kertalleen jo valmistunut, kyseessä toinen tutkintoni.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Eräänä päivänä metrossa

Istun orassissa vaunussa, nuokun töiden jälkeen. Pysäkit vilahtavat, Herttoniemi, Kulosaari, Kalasatama.  Saavun asemalleni. Ihmiset laiturilla odottavat malttamattomana, että pääsisivät kyytiin. Nousen ylös penkiltä ja katson ulos. Ulkopuolella on poika, tai nuori mieshän hän on jo. Mies muistuttaa minua S:stä. Vain hetken. S se ei voi olla. Ei S edes asu täällä. Mies ei ole S. Mies nousee metroon, jatkaa sen mukana. Minä jään pois. Liukuportaissa ajatukset palaavat kaikkiin entisiin poikaystäviin. Kuinka monta kertaa minut on jätetty? Kuinka monta kertaa minä olen jättänyt? Onko minulla ollut edes oikeaa poikaystävää, siis silloin ennen kuin tapasin mieheni.

Onhan minulla ollut Jari *. Olen 13-vuotias yläastelainen. Kaverini Mervi tulee kysymään välitunnilla “alkaisinko mä oleen Jarin kaa”. En tiedä kuka Jari on. Mervi näyttää poikaryhmää. Jari näyttää ihan kivalta. Lyhyet tummat hiukset. Oikeasti olen kyllä ihastunut vaaleaan Timoon, mutta ei kai sillä niin väliä. “Joo, voin mä alkaa oleen Jarin kaa.”  Seuraavalla välitunnilla Mervin välityksellä vaihdettaan luokkasormukset Jarin kanssa. Illalla Jari soittaa. Äiti kysyy puhelun jälkeen, kuka se poika on? En vastaa. Juoksen yläkertaan huoneeseeni ja luen eri koirarotuja esittelevää kirjaa. Ahdistaa. Seurustelu ei ole kivaa. Seuraavana iltana jätän Jarin ja kolmantena päivänä vaihdamme omat sormukset takaisin, Mervin välityksellä. Seurustelun kesto kaksi päivää.

  
Seuraavan kerran, kun seurustelen, olen 9- luokalla. Sami asuu eri paikkakunnalla, mutta tapaamme viikonloppuisin, korjaan, yhtenä viikonloppuna. Sami lopettaa seurustelun, kun sitä on kestänyt pari viikkoa ja ryhtyy seurustelemaan parhaan kaverini pikkusiskon kanssa. Tämä on kova isku. Koko syksy menee toipuessa. Tosin jatkoriparilla suutelen erään isosena olleen pojan kanssa. Poika haluaisi seurustella kanssani, mutta minulla on ikävä Samia.  

Lukiossa seurustelen Mikan kanssa. Mika on minua vanhempi. Mikalla on auto ja hän on armeijassa. Perjantaisin (jos Mika on päässyt ajoissa lomille) hän hakee minut autolla koulusta. Eroamme pääsiäisenä. Mika sanoo, että ei juuri nyt halua olla kenenkään kanssa. Erobiisinä kuuntelemme Cranberriesin Zombien. Seuraavalla viikolla kuulen, että Mika on vieraillut usein ystäväni luona. He seurustelevat lyhyen aikaa. Mika menee naimisiin muutaman vuoden kuluttua erostamme. Mika ehtii erota ja ottaa uuden vaimon ja erota hänestäkin ennen kuin itse ehdin naimisiin.


Lukion jälkeen, kun olen jo opiskelemassa ensimmäistä tutkintoani tapaan Jukan. Seurustelemme puoli vuotta. Eroamme ystävinä. En muista kumpi halusi erota, homma ei vain toiminut. Olemme ystäviä edelleen.

Sitten tulee Tapsa. Tapsa on juuri eronnut kihlatustaan. Tapsa asuu toisella paikkakunnalla. Alkaa etäsuhde. Tapaamme viikonloppuisin. Aina se ei toki sovi, koska Tapsalla on viikonloppuisin töitä, tai hän matkustaa tapaamaan iäkkäitä vanhempiaan. Seurustelemme 1,5 vuotta. Suhde on katkolla yhden kesän, mutta palaamme yhteen. Suoritan ensimmäisen tutkinnon, joten opiskelupaikkakuntani ei enää sido minua. Suunnittelen yhteistä tulevaisuutta Tapsan kanssa. Tapsan käytös on outoa. Muutamien yhteensattumien ja kiperien tilanteiden kautta paljastuukin, että hän onkin koko sen ajan seurustellut myös entisen kihlattunsa kanssa. Minua on huijattu. Jätän Tapsan. Lähden ulkomaille töihin. Tapsa loukkaantuu ulkomaille lähdöstäni niin, että sanoo, että ei enää koskaan halua puhua minulle mitään. En osaa olla edes vihainen. Ulkomaillaolo auttaa. Unohdan Tapsan.

Toisessa EU maassa ollessani seurustelen paikallisen miehen kanssa. Suhde päättyy, kun palaan Suomeen opiskelemaan toista tutkintoani. Mies haluaisi tulla mukanani. En halua ketään miestä, joka ei osaa Suomea ja joka ei tunne täältä ketään, vaivoikseni. Tapaamme muutaman kerran Suomeen tuloni jälkeen. Homma lopahtaa välimatkaan, eikä minulla ole rahaa puhelinlaskuihin. **

En seurustele vuosiin. Sitten tulee Jari nro 2. Alkaa on-off-suhde. Se kestää kaksi vuotta, en tiedä voidaanko puhua edes varsinaisista seurustelusta. Säätäminen on päivän sana.  Jätän Jari nro 2 tasaisin väliajoin ja aina hän tunkee takaisin. Jari jättää minut yhtä monta kertaa ja yhtä monta kertaa aloitamme uudelleen. Ikää tulee lisää ja minua jo ahdistaa, että en pääse eteenpäin tässä suhteessa. Ystävät menevät naimisiin ja saavat lapsia, minä vietän viikonloput tapellen seurustellaanko vai ei. Ostan asunnon, jotta olisin vähän aikuisempi. Jari pettää minua baari-illan päätteeksi toisen naisen kanssa. Tupaantuliaisillan huumassa annan hänelle anteeksi. Seuraavana päivänä Jari pettää minua uudelleen (saman naisen kanssa). Eroamme toviksi. Palaamme taas yhteen. Lähden viettämään viikonloppua maalle. Jari ei vastaa puheluihini. Sunnuntaina itken yställeni. Purkaudun myös äidilleni. Se on harvinaista, koska äitini ei osaa käsitellä sydänsuruasioita. Pelkään, että Jari pettää taas minua. Pelkään, että eroamme. Pelkään tulevaisuutta. Pelkään jäädä yksin. Koko alkuviikon pelkään. En saa syötyä tai nukuttua. En soita Jarille, Jari ei soita minulle.

Perjantaiksi olen sopinut treffit vanhan opiskelukaverini kanssa. Tapaan hänen alkuillasta baarissa. Hänestä tulee aviomieheni reilun kahden vuoden kuluttua. Seuraavalla viikolla pyydän Jarilta tavaroitani takaisin. Jätän hänet sähköpostilla. Ahdistun vieläkin, kun ajattelen suhdettamme.

Olen siis seurustellut. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. S:n näköinen mies muistutti minua kaikesta tästä. S:n kanssa en seurustellut. Olisin kyllä silloin joskus halunnut, mutta S taas ei. Tai no, hän asui jo silloin avoliitossa tulevan vaimonsa kanssa. S ei halunnut jättää avopuolisoaan ja rynnätä uuteen suhteeseen. Viisas S. Vuosia sitten firman pikkujouluissa, S pyysi anteeksi, että ei silloin halunnut seurustella kanssani. Anteeksipyyntö hyväksytty.

* Kaikki tekstissä esiintyvät nimet, paikat, ym. tunnistettavat tekijät on muutettu.
** En silloin tuntenut sanaa Skype. Eikä minulla ollut nettiyhteyttkään.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Toka

Miksi minä kirjoittaisin blogia?

Olen kirjoittanut aina. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, novelleja, yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Moni kirjan alku lojuu pöytälaatikossa, kuka niitä lukisi? Kirjoittelen runoja. Kirjoitan myös aikanaan keskenjääneistä opinnoistani gradua. Sen kirjoittaminen ei suju. Sitä tuskin kukaan gradunsa kanssa tuskaileva ihmettelee. Nyt kirjoitan blogia. Tai siis koitan, miltä se tuntuu.

Sain ensimmäisen päiväkirjani 80- luvulla, ala-asteella ollessani. Kaunis, lukollinen, sininen päiväkirja. Ei kovin syvällistä tekstiä. Sitä on kirjoitettu yksin ja yhdessä ystäväni kanssa. Vuosien varrella päiväkirjapinoja on tullut lisää. Teksti muuttunut. Jossain vaiheessa olen saanut vaikutteita fiktiivisen Piglet Ekin päiväkirjasta, mutta siirtynyt sitten kirjoittamaan  kuin Anne Frank. Olen matkinut myös Twin Peaksin Laura Palmerin tyyliä ja kokeillut kirjoittaa kuten Bridget Jones. Vaikutteita lukemistani kirjoista.

Lopetin säännöllisen päiväkirjan pitämisen vuonna 2006. Sen jälkeen merkintöjä on tullut vuosina 2007-2010 ihan vain muutamia. Vuonna 2006 elämässäni tapahtui niin paljon asioita, että koin ahdistavaksi raportoida niistä itselleni. Päätin siis lopettaa kirjoittamisen. Nyt kaipuu kirjoittamiseen on ollut valtava. Tuntuu, että pää räjähtää, kun en saa ilmaistua itseäni. Siksi tämä blogi. Se on itselleni. Kirjoitan, että saan purkautua. Jos joku aiheeni joskus herättää keskustelua, on se tervetullutta vaihtelua. Ajatukseni ovat siis omiani, mielipiteet ovat omiani, tunteet ovat omiani. Runot ovat omiani. Jos teksti onkin lainattua, on lähde tiedossa.

Elämä on polku. Se alkaa jostain ja päättyy jonnekin.  Tämä blogi on yksi taipale tällä polulla. Se ei varsinaisesti ala mistään tai pääty mihinkään. Ei ole alkupistettä tai maaliviivaa, on vain pala matkaa.