Joskus asiat menevät niin, että jotain vatvoo ja vatvoo ja yrittää perustella itselleen. Ei kuitenkaan. Josko sittenkin. Ehkä ensivuonna. Meneekö lattia pilalle. Se tuo tulleessaan rapaa ja kuraa. Kuka sitä kasvattaa. Mitä jos se tuhoaa kodin. Sen kanssa olisi kiva olla ulkona ja telmiä. Se toisi sisältöä päiviin, ryhtiä arkeen.
Koira.
Yleensä, kun jotain asiaa pohtii ja miettii, se ei loppupeleissä toteudu lainkaan. Vähän niin kuin lasten kanssa. Jos niiden hankkimista siirtää loputtomiin, on sitten jo liian myöhäistä. Koiran kohdalla tulee kysymykseen oma mukavuus. En tiedä haluanko mennä ulos, jos siellä tulee vaakaräntää. Sitten tapahtuu odottamaton, vahinkoraskaus tai yllätyskoira. Meille tuli yllätyskoira. Koiran anonyymiteetin säilyttämiseksi kutsun häntä, arvon rouvaa, täällä Hurtaksi. Rakas Hurtta. Keski-ikäistyvä rouva, jota omistaja ei oman terveydentilansa vuoksi voinut enää pitää. Ja nyt se on sitten ihastuttanut meitä jo kokonaista neljä päivää.
Se herättää aamulla ja vaatii ulos. Sen ohi ei voi livahtaa klo 7.00 aamupissalle ilman, että saa vastaansa riemukkaan tohinan. Eilen satoi kaatamalla, mutta Hurtta jaksoi painattaa kurassa häntä heiluen. Se ei ollut moksiskaan siitä, että mahanaluskarvat olivat täynnä hiekkaa ja kuraa. Sitä paitsi, emäntä ymmärsi hieman liian myöhään, miksi Hurtalla tosiaan on ne kolme sadeasua. Ihan ehdoton.
Yhteiselon opettelu siis jatkuu. Onneksi tänään ei sada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mikä on sinun tarinasi?