Tänään on perjantai. Ihan mahtavaa. Edessä viikonloppu vailla velvotteita.
Aamulla oli jo selkeästi valoisaa, kun taapersin töihin. Tervetuloa kevät!
Viikontakainen kampaajalla käynti oli menestys. En tarvinnut edes sitä valokuvaa, koska unohdin, että siinä kampaamossa käytetään sellaisia hiusmallikirjoja.
Pekka Haavistosta tulee ihan mahtava presidentti!
Kahvi maistui poikkeuksellisen hyvältä tänä aamuna.
Tähän saakka olen aina luullut, että hiukseni ovat piikkisuorat ja taipumattomat.
En tiedä mistä moisen luulon olen päähäni saanut, mutta asiahan ei oikeasti ole näin. Ei ainakaan, jos katsoo luonnontilassa olevia hiuksiani. Ne taipuvat hyvin moneen suuntaan ja monelle mutkalle. Piikkisuorat niistä saa vain suoristusraudalla. Olen siis kolmekymmentä vuotta huijannut itseäni.
Hyvälle kampaajalle ei saa aikaa kuin valovuosien päähän. Ei ainakaan ilta-aikaa.
Kahden päivän varoitusajalla ilta-aika luottokampaajalle.
Kampaaja ymmärtää aina laveasta selostuksestani, että mitä minä haluan.
Opi erehdyksen kautta. Ei ymmärrä.
Eli siis aasinsilta siihen, että olen kohta istumassa kampaajan tuolissa samalla, kun siemailen cappuccinoa.* Tällä kertaa mukana on myös valokuva, jotta lavean selostukseni lisäksi voin havainnollistaa hiustenleikkuumallia kuvalla.
Mukavaa viikonloppua, Lady, hear me tonight...
* Juu he tarjoilevat siellä asiakkaille erikoiskahveja, ihan kiva lisä :)
Joka kerta, kun työmääräni tulee siihen pisteeseen, että se on inhimillinen, minulle tulee valtava tarve alkaa lusmuilemaan. Sen sijaan, että tekisin ne vähäisetkin työt pois, niin ryhdyn taas laiskottelemaan ja kasaamaan pöydälleni deadlineja ja pakkohetitehdätänään-töitä. Sen sijaan, että naputtelisin nuo pari asiaa tuosta pois päiväjärjestyksestä, odotan mieluummin ensi viikkoon. Ihan helvetin hyvä systeemi. Toisaalta, tänään on maanantai, joten ehkä siinä selitys saamattomuudelle ja sitä paitsi: Minä olen jo tehnyt tänään töitä koko aamupäivän ja lounaasta kahviin saakka. En minäkään mikään yli-ihminen ole.
Joskus opiskeluaikana ystäväni kysyi meiltä, kun pakersimme ankeana maanantai-aamuna ryhmätyötä, että mitä maanantai merkitsee meille. Onko se "jippiii, ihanaa, uusi viikko edessä" vai "taas maanantai, miksei voi olla jo perjantai"? Minulle se on ehdottomasti jälkimmäinen, vaikka joka maanantai yritänkin ajatella, että ihanaa, koko viikko edessä, niin ei se auta.
Päivää on iloistuttanut italialainen ex-kirjeenvaihto- nyk. facebook-ystäväni. Sain nimittäin tänään vahvistuksen epäilyilleni. Hän on raskaana. Raskaus on nyt ilmeisesti n. puolivälissä tai ainakin turvallisilla viikoilla, koska hehkutus on sitä luokkaa.* Huonosta italiankielentaidostani (ja google kääntäjän heikosta avusta) johtuen en ole ihan varma lapsen sukupuolesta. Uskon sen olevan kuitenkin poika, koska kutsuvat sitä nimellä, jota suomeksi vastaa nimi Matias. Tänään on vuorossa Matiaksen tervehtimistä, eli ovat siis menossa mitä suurella todennäköisyydellä ultraan. Viikonloppuna Matias viedäänkin sitten elämänsä (pre-elämänsä?) ensimmäiseen jalkapallo-otteluun. Ihania nuo italialaiset.
Päätin myös lanseerata maanantaibiisin. Maanantaibiisi on sellainen voimannäyte, joka antaa tarmoa koko viikkoon. Ihan sellainen ei tämä maailmanhistorian ensimmäinen maanantaibiisi vol. 1 ole, mutta hyvä biisi on kuitenkin.
Mc Solaar La Belle Et Le Bad Boy
Ps. Pakko vielä mainita noista presidentivaaleista. Käänsin valitettavasti takkini. Anteeksi Sauli, että en voi äänestää sinua, vaikka niin lupasinkin. Minun on vaan pakko äänestää Haavistoa.
* Tää hehkutus on vähän kaksipiippuinen juttu. Ystävätär kun yleensäkin kirjoittaa kaikki postauksensa isoilla kirjaimilla käyttäen miljoonittain huutomerkkejä. Lisäksi paljon sydämiä. Ja suukkoja.
Joskus tulee tahtomattaan kiinnitettyä huomioita johonkin tuntemattomaan ihmiseen. Kun johonkin ihmiseen törmää riittävän monta kertaa, hän alkaa tuntua tutulta. Tulee tunne, että pitäisi tervehtiä. Ultra Brakin lauloi aikanaan tästä kappaleessaan Ilmiöitä.
Kuljen päivittäiset matkani käyttäen raitiovaunua ja metroa sekä satunnaisesti bussia. Työmatkani teen samaan aikaan ja minulla on monia työmatkakumppaneita, jotka tunnistan. Joka aamu raitiovaunupysäkillä on tuttuja kasvoja, joka iltapäivä metrossa samat väsyneet kotiinpalaajat. Jotkut ihmiset kiinnittävät niin paljon huomiota, että heidän ympärilleen alkaa kehittämään tarinaa. Miksi tuo nainen on juuri nyt tässä pysäkillä?
Erään näistä henkilöistä ristin kädenheiluttajanaiseksi. Hän herätti aluksi huomioni kädenheilautuksella. Erään talven ja kevään sekä kesän jaoimme osan työmatkasta. Seisoimme aina lähes samaan aikaan raitiovaunupysäkillä. Tiesin lopuksi, että hän saapuu pysäkille aina 10 minuuttia yli kahdeksan. Hänen tavaramerkkinsä oli ponteva heilautus saapuvalle raitiovaunulle. Käsi pitkäksi sivulle ja tarmokas liike alhaalta ylös ja takaisin alas. Hän toisti liikkeen joka ikinen kerta. Hän toisti liikkeen silloinkin, kun pysäkki pullisteli ihmisiä ja raitiovaunu olisi 100% varmuudella pysähtynyt muutenkin. Joskus hän saapui paikalle vähän myöhässä niin, että raitiovaunu oli juuri saapumassa. Silloinkin kesken juoksun hän heilautti kättään. Muutamia kertoja kävi niin, että raitiovaunu oli jo pysäkillä, kun kädenheiluttajanainen juoksi nurkan takaa. Mietin silloin, mahtoiko häntä ahdistaa, kun ei päässyt heilauttelemaan kättään.
Hän oli itseni ikäinen, mutta tyyliltään eriläinen. Itse olen enemmän hupparit ja tennarit- tyyppiä, mutta kädenheiluttajanaisella oli aina suorat housut ja matalakantaiset kengät. Talvella hänellä oli nahkakäsineet. Hänellä oli aina käsilaukku, jota hän kantoi kädessään. Ei olkalaukun tapaan tai kainalossa. Tein tästä sen johtopäätöksen, että eväitä hän ei ainakaan kanna mukanaa. Tai sitten eväs oli kokoluokkaa myslipatukka. En myöskään koskaan tavannut häntä pysäkillä jumppakassin kanssa. Yksi poikkeus oli. Vappu aattona hänen käsilaukkunsa oli avoimena, koska se ei ilmeisesti ollut mahtunut kiinni. Laukusta pilkisti pieni skumppapullo ja ylioppilaslakki oli hänellä kädessä.
Raitiovaunussa hän ei koskaan lukenut Metro-lehteä, kirjaa tai ylipäätään mitään muutakaan. Ei kuunnellut iPodia tai vastaavaa, ei kännykän mediasoitinta tai radiota. Ei nappeja korvissa. Hän ei koskaan räplännyt puhelintaan. Hän joko istui tai seisoi. Hiljaa paikallaan. Nousi hyvissä ajoin ylös ja meni ovelle odottamaan. Poistui tehokkaan näköisesti kävellen pysäkiltä.
Sellainen oli kädenheiluttajanainen.
Nyt en ole enää häntä nähnyt. Ehkä hän tapasi unelmiensa miehen / erosi ja muutti sen vuoksi. Tai ehkä hän löysi unelmiensa asunnon. Sitäpä en koskaan saa tietää.
Tässä perjantaibiisiksi Ultra Bra ja Ilmiöitä
Hyvää viikonloppua teille kaikille ja erityisesti sinulle, kädenheiluttajanainen!
