lauantai 14. joulukuuta 2013

Äiti on vähän väsynyt vol. 2

Sitten viime päivityksen, lapsi on saanut vielä kaksi hammasta lisää. Suussa on nyt kahdeksan hammasta. Yöt ovat olleet mielenkiintoisia. Jokohan nyt riittää, vai tulevatko ne kaikki loputkin tähän samaan syssyyn? Ja miten ihmeessä hampaiden tuleminen voi vaikuttaa juuri uniin? Ja miksi niitä on pakko tehdä yöllä? Miksi yöllä tajuaa vasta usean tunnin valvomisen ja itkemisen jälkeen, että niin, ehkäpä sitä kipulääkettä sitten. 

Reilun viikon kuluttua on joulu. Äiti muisteli lapsuuteni jouluja, olin kuulemma AINA jouluaattona kipeä ja päivystyksessä istuttiin harva se vuosi. Jippii. Lapsi on jo perinyt minun korppuihon, toivottavasti ei peri minun joulusairasteluja. 

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Äiti on vähän väsynyt

Neljä hammasta viikon sisään, yöt olleet aika risaisia, olisikohan pahin nyt ohi. Päivät menneet aikamoisessa horteessa ja yöt valvoen. Jätkällä on nyt kuusi hammasta, painoa yhdeksän kiloa. Mihin se minivauva katosi?

Nyt nukkumaan, krooh, pyyh. 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Perjantai

Perjantait ovat helppoja, vaikka sataisi vaakaräntää (onneksi ei sada), niin ei haittaa, koska on perjantai. Lapsi on nukkunut yön hyvin, äiti nukkunut yön hyvin. Päiväunille nukahdetaan rauhallisesti ja ne kestävät enemmän kuin 20 minuuttia. Herätessään lapsi on virkeä ja jaksaa leikkiä ja syödä. Äiti on ehtinyt syödä lounasta ja tuoretta kahvia. Pesukone hurisee. Kohta alkaa viikonloppu. Ja vaikka lauantai ei enää tarkoitakaan sitä, että saa nukkua puolille päivin, on lauantaiaamu silti mukavampi, kun arkiaamu. 

Perjantain vastakohta olkoon keskiviikko. Lapsi on valvonut yöllä kaksi tuntia. Ei itkien, ei kiukutella, vaan iloisesti jokellellen ja nauraen. Äiti on valvonut myös, Kun äiti on vihdoin saanut lapsen nukkumaan, on äiti itse ihan pirteä. Lapsi herää aamulla aikaisin, ihan pirteänä, mutta on valmis uusille unille tunnin kuluttua. Tulee kiire päiväunien ja koiran ulkoilutuksen kanssa. Lapsi itkee, koira on levoton, äiti hikoilee, pukee lasta, hosuu koiraa ulos. Vastoin yleistä odotusta, lapsi nukkuukin tooodella pitkät päiväunet. Päivälle tiettyyn kellon aikaan sovittu tapaaminen siirtyy ja siirtyy, kun lapsi nukkuu. Lopulta tulee todella kiire. Lapsi ei suostu syömään vieraassa ympäristössä, matkalla kotiin nukahtaa. Toinen rinta on pinkeä ja kipeä, äiti pelkää rintatulehdusta. Äiti on illalla väsynyt, mutta ei saa nukuttua ja valvoo seuraavankin yön, vaikka lapsi nukkuu. Seuraavana päivänä sataa vettä, eikä ole edes perjantai. 

TGIF!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Väsypimeä

Totisesti, on marraskuu. Sen huomaan yleisestä vireydestä. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla väsyttää. Kun sataa, on koko päivä pimeä. Poikaakin väsyttää, mutta se ei tarkoita sitä, että hän nukkuisi. Väsyneenä nukutaan minipäikkäreitä ja ollaan väsykiukkuisia koko päivän. Eilen nukuttiin neljät päiväunet! Joo, mutta kestoltaan ne olivat n. 30 min. per uni, pisin pätkä 45 minuuttia. Hereilläoloaika oli kerralla maksimissaan 1,5 tuntia ja siitäkin se viimeinen puoli tuntia yhtä kitinää. Illalla nukahdettiin sentään sopuisasti ja tänä aamuna unta riitti yhdeksään saakka, siis pojalla. Itse olisin nukkunut vielä hieman lisää, mielellään koko päivän. Hohhoijaa sanon minä.

Marraskuu ei kuulu suosikkeihini. Parasta tässä kuussa on se, että se päättyy ja alkaa joulukuu. Vaikka joulukuu on pimein kuukausi, sen kestää, kun tietää, että pian pimeys päättyy, päivät alkavat pidentyä. Niinhän joku sanontakin menee, että pimein hetki on ennen aamunkoittoa.

En osaa torjua pimeyttä ja väsymystä kynttilöillä ja tunnelmoiden niin kuin jotkut osaavat. Ei, olen auringonvalon lapsi. Kaipaan oikeaan valoon, kynttilät tekevät vain väsyneemmäksi. Olen myös ylihysteerinen niiden suhteen. Sammutinko varmasti? Enkä osaa vielä laittaa joulu/talvi/syys/kausivaloja ikkunaan. Tyydin siis nurisemaan ja valittamaan ja syömään karkkia. 



torstai 31. lokakuuta 2013

Alan vaihto?

Olin koiran kanssa lenkillä. Jostain se ajatus silloin tuli päähäni, vaikka niin vannotin, että en enää jatka opintoja, kunhan toisen tutkinnon saan valmiiksi. Mielessä alkoi kutittelemaan ajatus opiskeluista. Tällä kertaa kuitenkin kyse olisi alan vaihdosta, kun nämä kaksi aikaisempaa tutkintoa, kun ovat käytännössä samalta alalta. 

Tarkistin, mutta syksyn haut olivat jo menneet. Seuraava mahdollisuus keväällä. Ajatus siitä, että siirtyisin akateemisesta maailmasta aikuisopiskelijaksi tuntuu houkuttelevalta. Ajatus siitä, että tekisin muutakin työtä kuin nykyistä työtä näyttöpäätteen edessä klo 8 - 16 on todella houkutteleva.

Uskaltaisinko hakea? 

Jaksaisinko?  

Olisiko minusta sittenkin siihen... 

perjantai 25. lokakuuta 2013

4kk...

on ikää meidän jätkällä. Iso poika jo. Aamupalalla kaksi vaativaa silmäparia (koira ja nyt myös poika) vahtivat tarkkana joka ikistä suupalaani. Vielä kuitenkin imetyksellä mennään. En kuulemma voi puhua täysimetyksestä*, koska lapseni syö tuttia ja saa joskus korviketta. 

Päätin tässä tämän 4kk kunniaksi laittaa muistiin (itselleni) muutamia juttuja. Jotta muistaisin sitten näitäkin, joskus. 

Ennen lapsen syntymää pelkäsin, mitä rinnoilleni tapahtuu, kun imetän. Tyyliin: kasvaako niistä jalkapallot, kuten eräs ystäväni kuvaili. No, ei kasvanut. Niille ei ole tapahtunut mitään. Samaa kokoa alusta saakka. Ehkä silloin ne olivat hieman kipeät, tai aika paljon, kun maito  nousi, mutten muuten ei mitään. Ostin ne kunnolliset (kaarituelliset) imetysliivit hieman ennen lapsen syntymää ja samalla koolla mennään edelleen. 

Toistan itseäni, mutta edelleenkään, kaarituettomilla liiveillä ei tee mitään. Paitsi jos on todella pienirintainen. Kaarituet eivät todellakaan paina, jos ovat oikean kokoiset. Valtaosa naisista kulkee vääränkokoisissa liiveissä. 

En osannut pelätä, että minulle tapahtuisi tämä tukkakatastrofi. No, minulle tapahtui. Olen todennäköisesti kohta kalju. Sille ei kuulemma voi mitään. Uusi kasvaa sitten joskus. 

Olen ruvennut pohtimaan, kuinka lihava olen ollutkaan, kun ihmiset (jotka näkevät minua harvoin), sanovat minut nähdessäni, että olen laihtunut aivan valtavasti. Käytän nyt samoja vaatteita, joitka käytin ennen pojan syntymää. Eivät ne mielestäni ole mitenkään isoja. Sitä paitsi, olin mielestäni ihan normaalipainoinen ennen raskautta.

Habani on kasvanut, koska kahvakuulailen joka päivä tuon elävän, kohta 8kg painavan, kuulan kanssa. Täytyy ruveta tekemään kyykkyjä jäbä sylissä. Harjoitin myös yhtenä päivänä vatsalihaksiani. Tein saman harjoituksen, joka oli käytössä ennen synnytystä. Vatsalihakset eivät tulleet edes vähää kipeiksi. Tiedän, että tein liikkeen oikein. Onko minulla sittenkin salaa vatsalihakset kunnossa?

Miksi ihmisten mielestä on niin hassua, että lapsi on niin paljon isänsä näköinen? 

Miksi se puolue ei soittanut uudestaan?

Ja tähän samaan sekameteliin, perjantaibiisi, pitkästä aikaa. Koska kohta on: 



*Törmäsin määritelmään, jonka mukaan täysimetetty lapsi on lapsi, joka ei edes syö tuttia, tissiä ainoastaan. Huoh. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Puolueesta hyvää päivää!

Kävin tänään jätkän kanssa työpaikalla, siis sillä paikalla, joka oli ennen työpaikkani, josta sitten kesällä osa työntekijöistä siirrettiin toiseen paikkaan (ml. oma paikkani). Kävin tervehtimässä niitä entiseen paikkaan jääneitä kollegoita. Tädit ja sedät ihastelivat jälkikasvuani, joka jaksoi hymyillä reilun tunnin. Sitten iski väsy ja kiukku. Takki päälle, kundi vaunuihin ja kotia kohti. Simahti heti, kun työpaikan ovi sulkeutui. Rankkaa tämä työelämään tutustuminen.

Kotona huomasin, että joku oli yrittänyt tavoitella. Puhelin oli laittanut itsensä äänettömälle. Koska (kiitos suoramarkkinointikiellon) lehtimyyjät harvoin soittelevat (paitsi ET-lehden kauppaajat *), päätin tarkistaa numeropalvelusta, löytyykö numerolle omistajaa. Joo, kyllä löytyi, nimittäin puolue X, tai siis numerohaulla numeron omistajaksi paljastui suomalainen puolue. Ei kukaan henkilö, vaan mahtipontisesti koko puolue. (Koska tämä on poliittisesti vapaa blogi, en halua kertoa mikä puolue on kyseessä, mutta se oli yksi näistä ns. perinteisestä kolmen suuren puolueesta.)

Jäin heti miettimään, kuka sieltä on minua tavoitellut. Onko maineeni kiirinyt edelleni, minulle tarjotaan työpaikkaa (sitten, kun joskus haluan hoitovapaalta työhön palata). Mitkä vaalit ovat tulossa, halutaanko minut ehdokkaaksi (en suostu, sori vaan)?

Pitäisikö soittaa takaisin?

*Tilasin kolme vuotta sitten lehden pariksi kuukaudeksi äidille, lahjaksi. Penteleen myyjät soittelevat vieläkin. Suoramarkkinointikielto ei päde, koska kustantaja on luovuttanut asiakasrekisterin eteenpäin, tai jotain sinnepäin. 

torstai 3. lokakuuta 2013

Ostetaan uusi pää

Äh, tajusin, että en ole päivittänyt ostoshaastetta ja kolmannen kvartaalin yhteenvetokin pitäisi tehdä. Kolmannella kvartaalilla en ole tainnut ostaa muita kuin imetysvaatteita, tyyliin pari toppia, yksi paita ja yksi mekko sekä parit imetysliivit. Neljäs kvartaali alkoi tiistaina. Ostoslistalle on kirjattu yksi asia. Uusi pää (lue tukka). Vanha on kamala.

torstai 26. syyskuuta 2013

Mun tukka, milloin siitä tuli näin hirveä?

Kävin aamulla Helsinki Day Spassa (sponsored by aviomies). Siinä lämpöpeitteiden alla olisi tietysti voinut ottaa torkut varsinkin, kun yö meni miten meni, mutta ehei, ei nukuttanut. Sen sijaan tuli pohdittua. Suurimman osan pohdinnoista täytti poika. Miksi viime yö oli niin huono, herätyksiä parin tunnin välein ja levotonta unta. Eikai sille voi tulla lisää hampaita, se on vasta 3kk ja ne kaksi jo tulluttakin, ovat hieman paljon etuajassa. Sitten tuli tietty onniteltua itseäni: hyvä, että tajusit ajaa säärikarvat eilen. Ja vähän kirottua, koska suolakuorinta kirveli tovin. 

Aika paljon pohdin hiuskuontaloani, joka on ihan kamalassa kunnossa. Leikkaus on nyt tietysti ylikasvanut, mutta jos tätä menoa jatkuu, niin kohta ei ole mitään leikattavaa. Tukkaa lähtee päästä järkyttäviä määriä. Tiedän, että se liittyy hormooneihin ja tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta silti. Raskausaikana ei minulta lähtenyt tukkaa ollenkaan (ja säärikarvat lakkasivat kasvamasta), mutta nyt lähtee senkin edestä. Sitä on ihan joka paikassa. Kaikissa vaatteissa, tyynyliinassa, lakanoissa, pojan suussa, varmaan koirankin suussa. Hieman turhamaisena ihmisenä pelkään, että mitä jos se ei palaudu ennalleen. Hiukseni ovat aina olleet todella paksut ja hyvässä kunnossa, nyt tilalla on pelkkä rotanhäntä. (Ironista, että kutsun poikaani välillä rotanpoikaseksi, siis hellyttelynimellä.) 

Lohduttauduin sillä, että hiukseni ovat kerran aikaisemminkin olleet todella huonossa kunnossa ja selvinneet siitä. Halusin teininä samanlaisen hiuskuontalon, mitä Julia Robertsilla oli Pretty Woman elokuvassa. Päätin siis ottaa permanentin, joka meni hieman överiksi. Muistan ikuisesti kampaajan sanat: "Oho, sulla tää aine vaikuttikin hieman reippaammin." Todellakin, sitä kiharaa tuli. Kampaaja yritti lohduttaa, että yleensä ne kiharat hieman loivenevat parissa pesussa. No, eivät loiventuneet. Mahdoin olla tyylikäs.

Tätä en saanut.
Kuva täältä.
Pikkuisen harmitti, sillä olin ajatellut hurmata kiharapehkollani (joka siis oli silloin punainen) erään lukiopojan. No, se ei sitten mennyt ihan niin :D

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kotoa ulos

Tästä piti kirjoittaa ja pari viikkoa sitten, mutta yllätys yllätys, en vaan saanut aikaiseksi. No, ei tässä nyt varmaan vieläkään ole myöhäistä jaaritella. 

Astuin omasta kuplastani ulos ja lähdin pikkujätkän kanssa aktivoimaan meitä ja itseäni. Olen käynyt parissakin eri äititapaamisessa ja tullut iloisesti yllättyneeksi ja toisaalta myös pettyneeksi. (En kylläkään tarkoituksella mainitse minkä tahon ryhmät ovat kyseessä, eikä sillä varmasti ole merkitystä.) Toiseen ryhmään (ns. suljettu ryhmä) ilmoittauduin ihan vaan mentaliteetilla "käyn katsomassa ja lopetan, jos ei kiinnosta." Tästä ryhmästä onkin tullut todellinen lämminhenkinen kohtaamispaikka, jossa on yllättäen hyvin samanlaisia ihmisiä, kuin minä itse. Ja samasta syystä, on tylsää olla kotona lapsen kanssa päivät pitkät. Oikein odotan jo tätä kertaviikkoista tapaamista. Toinen taas oli pettymys. Pettymys sikäli, että odotin tältä aika paljon. Ryhmätoiminta on huonosti vedettyä, huonosti oraganisoitu, siellä on huono osallistumisaste ja sanomattakin selvää, että mitään ryhmäytymistä ei tule tapahtumaan. Olen kiittänyt onneani, että löysin tuon ensimmäisen ryhmän (ihan sattumalta) ja menin mukaan epäilyistäni huolimatta. Päivät kotona kuluvat kyllä nopeasti, mutta on erittäin virkistävää tavata muita samassa tilanteessa olevia. Saa myös hieman selkeämpiä vastauksia kuin pojalta tai koiralta.  

Olen myös tavannut muita äiti-bloggaajia. Se oli mukava tapaaminen, tosin itse jouduin lähtemään hieman aikaisemmin pois. Virkistävää oli silti. Kiitos Katie!

Tänään kävin työpaikalla. Tai sillä paikalla, jossa työpaikkani nykyään on. Kävin tapaamassa niitä muutamia harvoja kollegoita, jotka organisaatiomuutoksen myötä siirtyivät tähän uuteen paikkaan. Loput ovatkin hajautuneet sinne tänne tai vaihtaneet työpaikkaa. Aika orpo olo. Ja aika todennäköistä, että en tule enää menemään sinne töihin. Näin tämän varmaan pitikin mennä. Olen myös viime päivinä pohtinut, olinko koskaan täysin tyytyväinen työhöni The firmassa. Tuskin. Haikailen edeleen Turun aikaista työpaikkaa ja työkavereitani siellä. 

Hämmentävää on myös tämä ajan kuluminen. Kohta tulee vuosi siitä, kun tein positiivisen raskaustestin. Lisäksi on ihan kamalan haikea olo, kun pakkailen vauvan vaatteita koosta 62 pois, kun jätkä kasvaa niin kovaa vauhtia. 68 koon vaatteetkin jäävät kohta pieneksi, tai oikeastaan lyhyeksi. Kyse on siis lähinnä bodeista, nepparit eivät yllä kiinni. Jätkää on nimittäin siunattu pitkällä selällä ja leveillä pohjalaisilla hartioilla. Painonnostaja-ainesta!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Täysin turhat jne.

Kai tässä kohta kolmekuukautiaan pojan äitinä voi listata nyt niitä asioita, jotka ovat olleen tarpeellisia ja jotka ovat olleet turhia. (Sille karvan alle 3kk tyypille tuli muutes ensimmäinen hammas viime viikolla ja toinen tällä viikolla. Kohta se kasvattaa viikset ja ajelee mopolla.)

Vain harva asia on osoittautunut täysin turhaksi. Johtunee siitä, että hankimme ennen lapsen syntymää hyvin vähän mitään ylimääräistä. Ollaan pikemminkin hankittu sitä mukaa, kun tarve ilmenee. Mutta siis ne turhakkeet:


Täysin turhat:

Kaarituettomat imetysliivit! Aivan käsittämättömän turhat meikäläisellä. Jos omistaa pienen ympärysmitan (tyyliin 70) ja vähän isommat tissit saa kyllä unohtaa kaarituettomat liivit. Yökäytössä joo, mutta muuten ei. Bravadon The Body silk seamless imetysliivi, jota kaikki ylistävät, on käytännössä minulle täysin hyödytön. Tuhlasin tähän suotta rahojani. Ongelma on se, että liiviä myydään koossa S, M, L jne. Ympärysmitaltaan varmaan joku XS olisi sopiva, mutta se ei taas riitä tukemaan rintoja. Ostinkin (kaikkien hysteerikköjen) varoittelusta huolimatta kaarituellisia imetysliivejä. Kun ostaa oikean kokoiset, niin ei todellakaan tarvitse pelätä, että kaarituet painaisivat rintoja.

Huono sitteri (lue ei Baby Björn). Ei se edes heilunut, vaikka heilutti. Onneksi se oli lainassa emmekä tuhlanneet siihen rahojamme.


Melko turhat:

Imetystyyny. Minulla meni sen kanssa hermot. Rouheet väärässä paikassa ja vauva ihan kummallisessa asennossa. Ehkä joka neljännellä kerralla se toimi. Onneksi tämäkin oli vain lainassa.


Toimivat:

Vaavisänky. Vastasyntynyt nukahteli vähän väliä ja se oli helppo laskea Vaavisänkyyn ja kärräillä keittiöön, olohuoneeseen, makuuhuoneeseen jne. Vauva on myös koko ajan silmien alla, eikä tarvitse käydä toisessa huoneessa miljoonaa kertaa tarkistamassa: hengittääkö se.

Baby Björnin sitteri. Sitä voi hetkuttaa jalalla. Äiti voi juoda aamukahvin melkein rauhassa.

Ergoreppu. (Voi olla myös mikä tahansa kantoväline.) Pääsee koiran kanssa ulos nopeasti ja helposti. Vauva myös nukahtaa siihen hyvin helposti.

No, sitten aasinsilta kätevästi pikkulapsiaikaan. Miten ihmeessä muut äidit päivittävät blogejaan niin ahkerasti. Millä ajalla? Meillä nukutaan yöt suhteellisen hyvin ja päiväunetkin maistuvat (toisinaan pidempinä, toisinaan lyhempinä), eli minun ei ensisijaisesti tarvitse lapsen päiväunien aikana yrittää nukkua itse, vaan voin tehdä muutakin. Lisäksi yritän tehdä kotiaskareita lapsen ollessa hereillä. Tyyliin istutan sen sitteriin ja tyhjennän astianpesukonetta ja kertoilen sille samalla, mitä teen. Tai lapsi viettää sen pari minuuttia yksin lelukaaren alla, kun lataan pesukoneen täyteen ja pistän sen päälle tai ripustan pyykkiä kuivumaan.  Silti tuntuu, että aika ei vaan riitä. Yöunistani en halua tinkiä, eli yöllä en blogia päivitä.

No, jatkan ihmettelyä.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Hyvät neuvot kullan kalliit

Oh, mikä babybuumi.

Kaksi ystävääni saa lapsen, toinen ihan lähiaikoina. Naapurimme saa lapsen maaliskuussa ja nyt sitten myös Madde.

Päätin tästä syystä kirjoittaa kymmenen viikon syvällä rintaäänellä muutamia faktoja tuleville äideille.

Synnytyksestä:

Synnytyssairaalaan mennessä sinulla ei tarvitse olla mukana sadan kohdan listaa, jossa kerrotaan, mitä haluat tehdä milläkin supistuksella. Riittää, että olet pohtinut, haluatko kenties epiduraalin vai vedätkö ihan luomuna. Älä tunne tästä huonoa omaatuntoa. Luota kätilöön, hän on ammattilainen eikä ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuten sinä ensisynnyttäjänä. Voi olla, että et pääse lillumaan ammeeseen, koska se vaarantaisi vauvasi. Tämä ei ole kätilön vika. Ei se ole kenenkään vika.

Kun lapsi on syntynyt, et ehkä tunne ylitsevuotavaa rakkautta sillä ensimmäisellä sekunnilla. Älä huoli, tämä on aivan normaalia. Saatat ajatella todella outoja asioita. Itse ajattelin mm. että toivottavasti lapsi on kaunis, en kestä, jos se on ruma. Tottakai hän sitten oli maailman kaunein.

Ja synnytyksen jälkeen:

Sinne synnytyssairaalaan ei tarvitse ottaa vastaa vieraita, jos et halua. Kumminkaimansiskot ehtii kyllä nähdä lasta myöhemminkin. Jos ne vinkuu, että haluaa nähdä sen ihan vastasyntyneenä vauvana, lähetä kuva.

Jos päätät imettää, varaudu siihen, että vauva on kiinni tississäsi ensimmäiset vuorokaudet ja vähän enemmän. Tämä on aivan normaalia. Anoppisi voi kommentoida, että 70-luvulla imetettiin neljän tunnin välein ja ihmettelee, miksi vauva haluaa kolmannen kerran tunnin sisään tissille. Unohda anoppi. Tämä on sinun lapsesi.

Voi myös olla, että vauvasi imee kolme tuntia putkeen. Tämäkin on normaalia. Ota hyvä asento ja varmista, että sinulla on kädenulottuvillasi ainakin ruokaa, juomaa ja puhelin. Näillä pääset jo pitkälle.

Vauvasi ei nuku kahdeksaa tuntia putkeen, ei sen pidäkään. Vastasyntynyt (0-28 vrk:n ikäinen vauva) nukkuu mitä nukkuu, lopun aikaa se syö tai on huollettavana.

Voi olla, että vastasyntynyt vauvasi ei nukahda kuin syliisi tai tissille. Älä panikoi, vastasyntynyttä et voi opettaa huonoille tavoille. Jos se nukkuu sylissä, anna sen nukkua, jos se nukahtaa tissille, anna sen nukahtaa. Mene sieltä mistä aita on matalin, tulevaisuudessa ehdit pohtia näitä nukuttamisasioita ihan liikaakin. 

Ulkoile, älä jää sisälle. (En tarkoita nyt baareja, ostoskeskuksia tms., vaan ihan ulkona kävelyä. Happihyppyä.) Vauvasi ei välttämättä viihdy kahden ensimmäisen (tai kolmen, tai neljän jne.) kuukauden aikana vaunuissa. Hanki kantoliina, ergoreppu tai vastaava. Jos vauvasi ei synnyttyään viihdy vaunuissa, se ei tarkoita sitä, että se ei viihdy siellä koskaan. Asiaa auttaa, jos vauva on tiivisti vaununkopassa, käytä makuupussia, peittoa tms. Talvella vauvat viihtyvät vaunuissa paremmin, koska ovat topattuina ahtaasti. Kesällä tämä luonnollisesti on hieman hankalaa. 

Pinnasänky on tarpeeton ainakin kahden ensimmäisen kuukauden ajan. Se on naurettavan iso minipienelle vauvalle. Jos vauvasi ei nuku vieressäsi, vuoraa sille "ahdas" pesä esim. äitiyspakkauksen laatikosta. Vauva tulee ahtaasta kohdusta, se tykkää, että se on tiiviisti.

Myös lelukaari on turha alle 2kk vauvoille. Huomaat kyllä, milloin vauvasi alkaa kiinnostua ympäristöstä. Sitäpaitsi, vastasyntynyt näkee huonosti. 

Saat aamupalasi syötyä, kun hankit kunnon sitterin, jota voit heijata jalallasi samalla, kun ryystät sumppia. Alle 2kk vauva tuskin muuten viihtyy siinä sitterissä. Jos sinulla on puoliso, voi puoliso hoitaa heijauksen esim. sylissään. Älä tingi aamiaisesta. Äläkä lounaasta, tai päivällisestä. Toki voit syödä silloin, kun vauva nukkuu.

Vauvat itkevät. Kaikkien vauvat (myös Madden tuleva beibi) itkevät, kitisevät, parkuvat, karjuvat. Se on vauvan ainut tapa kommunikoida. 

Ja se tärkein. Ehkäpä mikään näistä neuvoista ei osu kohdalleen sinun vauvallesi. Se on ihan normaalia. Alussa se raivostuttaa, kun neuvoja on niin monia kuin on vauvoja. Totut siihen ja opit tuntemaan oman vauvasi ja hänen tapansa ja osaat antaa nohevia neuvoja. 

torstai 29. elokuuta 2013

Päiväunet

Kun vauva nukkuu päiväunia, on vähän tylsää. Ei ole seuraa, paitsi koira, mutta sen kanssa kommunikointi on yksipuolista. Odottaa vain, koska vauva herää ja ihmettelee, miten se nyt noin pitkään nukkuu, onko sillä kaikki hyvin. Nukkuuko se liikaa.

Kun vauva ei nuku päiväunia, kaikki ahdistaa. Sitä vain odottaa, että se nukahtaisi ja googlettelee eri palstoja etsien syytä, miksi vauva ei nuku päiväunia.

Kun vauva nukahtaa, se nukkuu vähintää 45 minuuttia kerrallaan. Ala- ja yläasteen oppitunnin verran. Jos on tehokas, ehtii tehdä vaikka mitä. Jos on väsynyt, sitä odottaa nukahtavansa itse päiväunille, mutta tuijottaa vain kelloa ja tajuaa, että kohta se 45 minuuttia on mennyt. Jos vauva jatkaa uniaan 45 minuutin jälkeen, se voi nukkua 50 minuuttia - 4 tuntia. Sinä aikana ei osaa tehdä mitään, kun odottaa vain, että vauva herää. 

Kun vauva herää päiväunilta, se on aina hyvällä tuulella. Herättyään se tuhisee sylissäni jalat kippurassa. Toisinaan herättyään se haluaa heti syödä ja saattaa nukahtaa vielä toviksi uudelleen.

maanantai 19. elokuuta 2013

Synnytyskertomus, osa 4: End of Story

Jälkitarkastukseen lienee hyvä päättää tämä synnytyskertomusten saaga. Jälkitarkastus oli pari viikkoa sitten. Siinä todettiin oleelliset: kohtu pienentynyt normaalisti, episiotomiahaava parantunut hyvin. Oma fiilis positiivinen. 

Jälkitarkastuksen ansiosta muistelin taas synnytystä. Onneksi olen kirjoittanut asioita ylös, koska muistikuvani eivät ole enää niin vahvoja. Tottakai, tietysti, muistan edelleen synnytyksen itsessään, mutta yksityiskohdat ovat hämärtyneet. En muista kipua tai epämiellyttävää oloa. En muista paniikkia, en sitä, miltä pelko tuntui. Yritin ystävälleni kertoa siitä jotain, mutta en osannut oikein palauttaa sitä mieleen. Saattoi myös johtua siitä, että poika heräsi päiväunilta ja en pystynyt enää keskittymään muistelemiseen. 

Sitten, yllätys, pari päivää jälkitarkastuksen jälkeen alkoivat kuukautiset. Täysimetyksellä niiden pitäisi pysyä poissa, mutta toisin kävi. Nyt ymmärrän kaikki ne ooops raskaudet heti synnytyksen jälkeen. Mikään kropassani ei siis enää muistuta minua raskaudesta. Kilot, ne mitä nyt tuli, jäivät laitokselle, ainoastaan vatsaslihakset ovat vielä heikossa kunnossa. Tämä kai tarkoittaa sitä, että pitäisi ottaa yhteyttä PT:n ja lähteä metsästämään kadonneita lihaksia. Olen salaa ylpeä siitä, miten hienosti kroppani hoiti tämän asian. Raskausaikana olo oli kamala, alun pahoinvoinnista refluksiin, mutta synnytys ja sen jälkeinen aika, siitä ei ole kuin positiivista sanottavaa. Ehkä hieman liiottelen, mutta sen olisin valmis kokemaan uudelleen vaikka heti. Sitä tosin edeltää raskaus ja siitä en ole henkisesti vielä toipunut. En ole vielä valmis oksentamaan ensimmäistä neljää kuukautta ja muuten vain voimaan pahoin loppua viittä. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttu sanoi, että valitsisi paljon mieluummin synnytyksen kuin raskauden. 

Out of office, niin kuin

Olen ollut ns. poissa toimistolta, lomalla. Toisin sanoen, olin pojan (ja osan aikaa miehen) kanssa vanhempieni luona vajaan viikon. Ihan kuin olisi ollut pitkällä lomalla. Poika nukkui käsittämättömän hyvin: pitkiä päiväunia ja pitkiä yöunia. Sain syödä rauhassa aamiaista, lounasta, päivällistä, kahvia. Kiitos isovanhempien auttavien käsien ja pitkien unien. Aina joku tarjoutui röyhtäyttämään, vaihtamaan vaippaa tai muuten vaan kanniskelemaan, jotta sain syödä ruokani loppuun lämpimänä. Pääsin myös saunaan. Rauhassa. Osittain kiitos tästä menee pojalle itselleen. Nyt, kahdeksan viikkoisena, hän jaksaa olla jo hereillä ja seurustella eli hereilläolo ei automaattisesti tarkoita itkua ja syöttämistä. Ja voi veljet, että hän onkin hereillä ollessaan hyväntuulinen. Kiitos siis pitkien päiväunien. Ottaa katsekontaktia, hymyilee leveästi, nauraa ja jopa jo vähän jokeltelee sekä kiljahtelee. Viikkoon osui myös mukavasti sopivia aurinkoisia päiviä, joten tuntui todella kesältä. Sitä paitsi, kesä ei ole kesä, ellen saa leikata nurmikkoa. Ja nyt sain. Kiitos pojan kummitädin, joka vahti poikaa. Poika tosin nukkui koko sen ajan. 

Kotona päiväunien nukkuminen on ollut todella haastavaa. Poika on nukahtanut vartiksi, maks. puoleksi tunniksi ja ollut kovin kärttyinen sen jälkeen. Vaunuissa on nukkunut, mutta niiden on pitänyt olla liikkeessä. Viime viikolla vain ja ainoastaan nostin väsyneen pojan vaunuihin ja se oli siinä. Toisinaan siirsin vaunut ulos. Ei hyssyttelyjä, ei lenkkeilyjä. Voi kun se onnistuisi täällä kotonakin. 
  
Olen myös oppinut tunnistamaan pojan väsyitkun. Tosin, ennen viime viikkoa, ei hänellä sellaista tainnut vielä olla. Tähän saakka hän on vain itkenyt nälkäänsä. Väsy on sitten tullut syödessä ja uni samalla. Lue: poika on nukahtanut helposti tissille. Nyt syöminenkin on muuttunut. Ruokailuun käytettävä aika on lyhentynyt, sen jälkeen pitääkin funtsia, onko poika väsynyt vai haluaako seurustella. Ruokailua ei enää automaattisesti seuraa uni. 

Nyt sitten ollaan kaupungissa ja toistaiseksi päiväunet ovat vielä kova sana. Eli päikkärit onnituneet tänään täällä. Tämä mahdollistaa äidin bloggailun. Ehkäpä saan pari luonnostakin julkaistuksi. Kahvi ainakin juotu kuumana. 

perjantai 9. elokuuta 2013

Syntymäkertomus, osa 3: ensihetkiä

Julkaisen nämä hajatelmat hieman jälkikäteen. Tekstillä lienee merkitystä vain itselleni. 

Minulla on niin hatarat muistikuvat ensihetkistä lapsivuodeosastolla, joten on pakko kirjoittaa ne vähäisetkin ylös. Pelkään kovasti, että en enää muista niitä valtavan hienoja ja epätodellisia fiiliksiä, jotka täyttivät mieleni tyypin synnyttyä. 

Siirryimme lapsivuodeosastolle aamulla kello yhdeksän jälkeen. Osastolla oli hiljaista ja saimme toivomamme perhehuoneen. Synnytysosaston kätilö saatteli meidät sen jälkeen, kun olimme syöneet aamupalan synnytyshuoneessa. En paljoakaan muista matkasta tai ensi tunneista, paitsi sen pöljän onnellisen olon, kun kaikki oli ohitse ja matkassa tuhisi pieni käärö. Minut ja käärö jätettiin kahdestaan perhehuoneeseen, kun kätilö lähti esittelemään miehelleni paikkoja ja kertomaan kansliaan, että olimme saapuneet.

En muista mitä tein. En varmaan mitään. Makasin todennäköisesti sängyllä. Mies palasi takaisin jossain vaiheessa, samoin lapsivuodeosaston kätilö tuli esittäytymään. Meitä hoitivat osastolla periaatteessa kaksi kätilöä, lukuunottamatta ensimmäisen illan iltavuoroa ja yövuoroa. Ensimmäisenä yönä yöhoitaja kävi luonamme muutamia kertoja, mm. mittaamassa vauvan sykettä ja lämpöä. Toisena yönä tätä ei enää tarvittu, emmekä kutsuneet yökköä paikalle. Ne kaksi omaa hoitajaamme olivat erittäin mukavia ja oli erittäin mukavaa, että hoitajat pyrittiin pitämään samoina.  

Ensi-imetys tapahtui jo synnytysalissa, en muista milloin imetin toisen kerran. Tai siis todennäköisesti osastolla, mutta ei siitä ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Hämmentävää oli, että se tapahtui jotenkin luonnostaan. Yhden kerran, se ensimmäisen iltavuoron kätilö, minulla oiottiin tyynyä niskani alla, jatkossa kätilöt keskittyivät vain tarkastamaan pojan imuotetta. Siinä kun ei ollut korjaamista, niin koko imetykseen ei kiinnitetty sen enempää huomiota. Tämä jotenkin yllätti. Olin ystäviltäni kuullut, että kätilöt saattavat veivata lasta rinnalla edes takaisin ja pyörittää äitiä kyljeltä toiselle. Tottakai olin helpottonut siitä, että imetys lähti sujumaan heti alusta pitäen.  

Saimme, tai poikamme sai, ensimmäisen vieraan illalla, kun tuore isoäiti, tuli häntä katsomaan. Me kaikki kolme (minä, mies ja isoäiti) taisimme olla onnesta sekaisin ja  siksi hymyilemme kuvissa ällöttävän maireina. Heikosti muistan muita yksityiskohtia. 

Söin koko päivän aivan järkyttävän hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä eteeni kannettiin. Tuntui, että olisin ollut syömättä koko sen yhdeksän kuukautta. Illalla suihkussa hämmästelin tyhjää vatsaani ja uskaltauduin suihkuhuoneen puntarille. Vaaka näytti suureksi hämmästyksekseni tasan saman verran kuin ennen raskautta. Se oli käsittämätöntä. Tajusin myös illalla, että olin viimeksi pessyt hampaani lauantaiaamuna. Sen jälkeen taisi olla muuta ajateltavaa. Olin lähellä uudestisyntymistä, kun pesin suuni sunnuntai-iltana. 

Ensimmäinen yö ei sujunut kovin hyvin. Uni ei meinannut tulla silmään ja sitten, kun olisi nukuttanut, kävi kätilö tarkistelemassa vauvaa ja oikeastaan vauva halusi käytönnössä imeä läpi koko yön. Taisi se jossain vaiheessa nukkuakin. Mies joutui vaipanvaihtopuuhiin jo heti ensimmäisenä yönä, kun vauva teki ensikakan. Yötön yö vaihtui aamuksi kovin varhain.

Toisesta päivästä lähtien lapsemme on syönyt, hyvin. Hän vietti elämänsä toisen päivän tissillä ja tissipoika on edelleen. Ruoka uppoaa ja hyvin. Toisen päivän iltana hän sai lisää vieraita, miehen siskon puolisoineen ja miehen enon. Osa vierailuajastakin meni tissillä (suoritin imetyksen yleisön läsnäollessä, mikä toi tuskanhien pintaan). Illalla suihkussa tuijotin rintoja kauhuissani, kuka oli käynyt tuikkaamassa niihin silikonia. Rinnat olivat nimittäin pinkeät ja pyöreät, ihan kuin playboy-mallilla. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että pojan imu oli tehnyt tehtävänsä, maito oli noussut. 

Toisena yönä nukuttiin vähän enemmän, ei paljoa. Poika taisi imeä myös läpi tämän yön. Huomasin, että imettäminen nukutti ja taisin nukahdella, kun poika söi. Aamulla meille kerrottiin, että pääsemme tänään kotiin, mikäli lääkärintarkastuksessa on kaikki ok. Siinä ilmeni, että pojan paino oli laskenut suhteellisen paljon ja että hän oli hieman keltainen, mutta saimme kotiutumisluvan. Se kylläkin edellytti syöttöpunnituksia ja tankkausta, mutta kun ne olivat kunnossa, ei estettä kotiutumiselle ollut. Se päivä oli helteinen. Pikkutyyppi hukkui vaatteisiinsa, turvakaukalosta puhumattakaan. Siinä paniikissa kuva jäi ottamatta. Miten ne uskaltavat päästää meidät kotiin. Osaammeko? APUA! Siitä  on nyt aikaa jo yli  kuusi viikkoa.  Ne tunteet muistan. 

tiistai 6. elokuuta 2013

Ja se erilainen arki

Mies meni eilen töihin loman jälkeen. No, minä en mennyt, arvatenkaan. Hassu fiilis, niin monena vuotena olen surrut kesän loppumista ja arjen tuloa sekä ahdistunut töistä, että tuntuu lähes laittomalta olla kotona. Ihan silkaksi lomailuksi tätä tuskin voi sanoa, mutta ainakaan ei tarvise koko päivää viettää neljän seinän sisällä.

En todellakaan haikaile töihin, mutta onhan tämä nyt hieman erilaista kuin kuvittelin. Kuvitelmissani lapsi nukkuu päiväunia n. 3 tuntia, vaunuttelemme koiran kanssa kaikessa rauhassa, käyn ehkä kahvilassa jne. jne. mitä noita kuvitelmia nyt on. Tämän kuuden viikon aikana, on kuitenkin käynyt selväksi, että 3 tunnin päikkärit eivät ole vakio (paitsi mökillä), päivällä nukutaan, miten nyt sitten nukutaan. Parhaimmat unet tulevat kantorepussa. 

Vaikka en todellakaan mieti töihin paluuta tässä vaiheessa, kuulin uutisia työrintamalta, kun puhuin esimieheni kanssa puhelimessa. Jos palaan töihin entiseen työhöni, en yllätys yllätys, palaakaan fyysisesti vanhaan työpaikkaani. Luvassa on taas muutoksia ja työpaikkani siirtyy ihan muualle syyskuusta alkaen. Käytännössä siis eri toimipiste, uudet työkaverit. Työni on muuttunut niin paljon näiden vuosien aikana, että tämä viimeisin muutos tarkoittaisi sitä, että en todellakaan enää tekisi sitä työtä ja niiden ihmisten kanssa, mitä alunperin ajattelin ja halusin. 

Minulla on töissä ollut työkavereita ja työkavereita. Muutos tarkoittaisi sitä, että jäisin työskentelemään vain niiden työkavereiden kanssa. Niiden ihmisten parissa, joiden kanssa minulla ei ole muuta yhteistä kuin työ. No, ehkä yhden kanssa muutenkin, mutta silti. Ne hyvät tyypit ja koko se työyhteisö jäisivät vanhaan paikkaan. Olen pettynyt ja helpottunut. Osaltaan tämä tukee päätöstäni olla palaamatta takaisin. No, palataan näihin pohdintoihin 1,5 vuoden kuluttua.

Huomenna on jälkitarkastus. Josko sen innoittamana saisin irti vielä kolmannen osan synnytyskertomuksestani. Toivossa on hyvä elää.

torstai 1. elokuuta 2013

Paluu arkeen

Olimme toista viikkoa mökillä. Vaikka mökki ei missään korvessa olekaan ja se on täysin varusteltu, tuntuu silti, että on palannut sivistyksen pariin. Heti tänään on pitänyt hoitaa ikävän velvoittavia asioita (mm. ne sukukokouspaperit, pankki), kurjia asioita kuten koiran eläinlääkäri (hurtta sairastaa ja on epäselvää, mikä hurtalla on) ja muuten vain arkisia juttuja (pyykinpesu, vaikka pestiin sitä pyykkiä mökilläkin). Vaikka nousimme tänään samaan aikaan kuin mökillä, ehkä jopa myöhemmin, tuntuu, että arki on palannut. Tähän tietysti vaikuttaa se, että emme olleet koko aikaa mökillä yksin, vaan seurana oli isovanhempia, tätejä, setiä, enoja, satunnaisia hetkiä. Usein kuitenkin aamukahvi oli valmiina ja ruokahuoltokin pelasi. Itsehän huolehdin lähinna jälkikasvun ruuasta. 

Pidimme pojalle mökillä nimijuhlat. Poikaa ei siis kastettu tai muulla tavoin tehty hänestä osallista kumpaankaan uskontokuntaan. Kuulumme siis miehen kanssa eri uskonnollisiin yhteisöihin, joten päätimme, että lasta ei liitetä kumpaankaan näistä, vaan hän voi sitten itse kasvaessaan valita, mihin liittyy, vai liittyykö mihinkään. Koimme tämän reiluksi kaikkia kohtaan. Miestäni lainatakseni, tässä tilanteessa kaikki pettyvät vähän. Kaikilla tarkoitetaan tietenkin minua, miestäni, minun äitiäni ja miehen äitiä. Äideillä, tai tässä tapauksessa isoäideillä, oli takuulla tiettyjä toiveita. Hienon nimen pikkumies kuitenkin sai. *

Poika on kasvanut aivan valtavasti. Hän kohottelee jo päätään ja katse kohdistuu tiiviisti. Tuntuu, että menimme mökille ihan eri pojan kanssa, kun sieltä tulimme. Tänään neuvolassa paino oli jo noussut yli viiden kilon. Mitään rytmiä pojalla ei ole, toisinaan yöt sujuvat hyvin, toisinaan ei. Tänään tajusin kauhukseni, että en muista enää, miltä poika tuntui ihan vauvana. Haluan  myös viimeistellä jo kirjoittamani pojan syntymäkertomuksen kolmannen osan, ehkä se palauttaa muistoja mieleen. Aika tuntuu vain olevan kortilla. Niin paljon tekemistä ja tuntuu, että aikaa on niin vähän. 

Sekavia ajatuksia tänäänkin :)

*Minua korpeaa lukuisissa lasten kasteilmoituksissa oleva teksti: "Sai kasteessa nimen..." Niin, oikeastihan siinä kasteessa ei lapselle mitään nimeä anneta, usein se nimi vain paljastetaan kastetilaisuudessa. Kasteen pointti on ihan joku muu kuin nimen paljastaminen tai saaminen. Kasteessa nimittäin otetaan henkilö X seurakunnan jäseneksi. Moni kuitenkin mieltää tilaisuuden vain nimenantotilaisuudeksi, vaikka sitähän se ei ole.   

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mökillä

Sauna lämpiää, mies kalastaa, koira ui. Niin ja sitten uutena elementtinä nämä:

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Valaistuminen

Olen useamman tekstin valmistellut varastoon, mutta koen ehkä tärkeimmäksi (itselleni) kirjoittaa seuraavan hajatelman.

Olimme tänään Ikeassa, 3,5 viikkoinen mukana. Turvakaukalo adapterilla kiinni vaunun rungossa. Jätkä on nukkunut yleensä turvakaukalossa kuin taju kankaalla. Ajattelin, että niin nytkin. Maks. pari tuntia reissussa, siis matkoineen ja osteluineen, nukkuu takuulla, kun on juuri syönyt. Kotona kaikki hyvin, jätkä laitettiin kaukaloon ja taju pois saman tien. Pääsimme juuri huonekalunäyttelyosastolle, kun hän osoittikin heräämisen merkkejä. No, ankaraa vatkaamista ja heiluttamista. Se tuotti tulosta, hetken. Lastenosastolla tyyppi oli jo hereillä ja ilmoitti siitä ähistelyllä ja silmien availulla. Samalla osastolla kiinnitin huomiota pariskuntaan, jolla oli kaksi lasta. Toinen n. kolmevuotias, toinen ihan vastasyntyneen näköinen, nukkui vaunuissa. Muistan kironneeni. Muiden lapset nukkuvat tyytyväisenä vaunuissa, meillä ollaan taas hereillä. Argh, argh, argh.

Ankarasta vatkauksesta ja hetkutuksesta huolimatta tyyppi ei nukahtanut. Köllötteli tovin tyytyväisenä. Olimme päässeet jo sinne säläosastolle, kun hän ilmoitti KOVAAN ääneen. Nälkä, vaadin ruokaa, heti. Sovimme miehen kanssa, että mies jatkaa ostoksia, itse palaan toiseen kerrokseen, lastenhoitohuoneeseen. Kun se muutama sata metriä oli kävelty, tyyppi huusi kuin palosireeni. En kiinnittänyt sen enempää huomioita, ketä vessa/lastenhoitohuoneosaston aulassa istui, vaan painelin suoraan vapaana olleeseen hoitopöydällä varustettuun vessaan. Tissi suuhun, tyyppi hiljaiseksi, hoitokassi kehiin. Lyhyen imetyksen ja vaipan vaihdon jälkeen tyyppi oli tyytyväinen ja totesin, että voin jatkaa imetystä aulassa. Vasta palatessani vessasta aulaan huomasin, että se sama äitihän (sieltä lastenosastolta) siinä istui imettämässä lastaan. Kävi ilmi, että tyttönen oli vain viikon jätkäämme vanhempi. Koin ensimmäisen helpotuksen, muutkin imettävät lapsiaan, jopa Ikeassa. Vähän myöhemmin tyttöselle lähdettiin vaihtamaan vaippaa ja vielä vähän myöhemmin, kun he palasivat vaipan vaihdosta, äiti kertoi, että tyttönen oli kakannut massiivisen niskakakan ja koko body meni vaihtoon. Koin toisen helpotuksen, muidenkin vauvat kakkaavat ja tarvitsevat vaipan vaihdon Ikeassa.

Tässä vaiheessa rentouduin. Jatkoin aulassa imettämistä, vaikka vanhempi nainen parkkeerasi itsensä viereeni lapsenlapsensa kanssa ja katsoivat touhua kuin elokuvaa. Jätkä simahti, jatkoimme ostosreissua ja ostimme vielä hodarit ja jäätelöt. Matkalla kotiin kävimme rautakaupassa, mutta se on jo toinen tarina.

Päivän pointti oli siis se, että nälkä yllättää, myös muiden lapset. Kakkaa tulee, myös muiden lapsilla. Ehkäpä toisen lapsen vanhemmat eivät vain tee siitä niin isoa numeroa kuin itse teen. Ehkäpä paniikki helpottaa ajan myötä. Ehkäpä minun todella kannattaa panostaa kunnon imetysvaatteisiin (kuten tänään oli ylläni, huomattavasti mukavampaa), eikä uskotella, että saan sen kireän t-paidan helposti ylös.

Joka päivä opin todellakin uutta.

Ps. On tietysti eri asia asioida Ikeassa, jossa on paljon kirkuvia lapsia muutenkin, kuin esim. Teurastamon Kellohallissa tai Regatassa. Mutta ei tästäkään sen enempää. 


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Lasku täysihoidosta ja ostoshaasteen toinen kvartaali

Vaihdoinko sairaalaa jossain vaiheessa? Muistikuvat ensimmäisistä hetkistä osastolla ovat hatarat :) Ilmeisesti lapsivuodeosasto oli kuitenkin vain Naistenklinikan evakko-osasto. No, halvempaa joka tapauksessa kuin täysihoito hotellissa.




Kävin eilen ensimmäistä kertaa kaupungilla sitten juhannuksen. Ja kävin siis yksin. Vähäiset imetysvaatteeni ovat osoittautuneet liian vähäisiksi ja yritin kasvattaa varastoa. No huonosti kävi, ostin uudet imetysliivit (kaarituelliset, myyjä oli sitä mieltä, että voin jo käyttää kaaritukia) ja toisen topin, jossa siis sisäänrakennetut imetysliivit. Eli varsinaisia vaatteita nolla. Plääh. Tein samalla yhteenvetoa ostonhaasteen toiseen kvartaaliin. Ensimmäisen kvartaalin yhteenveto löytyy täältä

Toisen kvartaalin vaatteet maksoivat yhteensä 422,65 euroa. Ooops, etten sanoisi. Summaa tietty selittää se, että ostin takin syksyn sateita silmällä pitäen. Takki oli alennuksessa tanskalaisessa nettikaupassa ja oli vain pakko käyttää tilannetta hyväkseen. Kengät jäivät käteen vähän vahingossa. Imetysvaatteita oli taas pakko ostaa.  

Imetysliiveistä voisin avatua ehkä ihan oman postauksen verran, sen verran käpynä olen kalliisiin liiveihin, joiden hyöty on nolla. Ehkä avaudunkin, jos jaksan.  

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kameran takana

Kuvakuu on ohitse. 

En ole ollut erinomainen kuvaaja tai aktiivinen bloggaaja edes tämän kuvakuun aikana. Monta kertaa olen puolenyön tietämissä muistanut, että blogiteksti kuvan kera on edelleen luonnoksena. Yhtenä päivänä kuva jäi ottamatta, syy siihen taitaa nukkua sylissäni. Mielenkiintoinen kokeilu, ehkä toteutan sen vielä uudestaan, jollain muulla tavalla. Tai ehkäpä kuvista tulee osa blogitekstejä, tähän saakkahan blogi on ollut aika kuvaton. Syy: laiskuus. Kamerasta on työlästä siirtää kuvia koneelle, kännykällä se on huomattavasti helpompaa. 

Rääpäle täyttää huomenna kaksi viikkoa. Eilen hän kävi pisimmän ajomatkansa ikinä, ajoimme n. 100 kilometriä mökille ja saman takaisin. Kävimme testaamassa tyypin autoilukuntoa ja hakemassa koiran, joka oli lomaillut miehen perheen kanssa. Autoilu sujui oikein hyvin.

Mökillä olo oli jännittävää, joten päikkäreille oli vaikea rauhoittua. Sitten, kun rauhoituttiin, nukuttiinkin monta pitkää tuntia ja ajomatka päälle. Yö meni sitten kivasti riehuessa. No, sellaista tämä elämä nykyään on, vielä täysin rytmitöntä. 

Tulin tänään valtavan onnelliseksi siitä, että jäbä viihtyi ergorepussa (baby-tuen kanssa) ja pääsin koiran kanssa helposti ulos. Repussa tuli myös uni helposti. 

Kukkuu :)

Kuvakuu : perjantai 5.7, päivä 31

Päivitys tulee päivän myöhässä. Olimme eilen harjoittelemassa mökkeilyä. Hyvin meni, loppukuusta pidemmäksi aikaa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Syntymäkertomus, osa 2: Muistan

Edellinen kertomukseni oli pääasiassa karu kliininen kuvaus siitä, miten kaikki oikein meni. Siinä ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Minulla oli kuitenkin olo, että haluan kirjoittaa kaiken sen ylös, juuri sellaisenaan, kellontarkkana.

Tunteita oli ja on tietysti edelleen aivan valtavasti, tuntuu, että koko synnytys on jäänyt oikeastaan enemmän tuonne tunnemuistiin. Muistan alun hämmennyksen, pelon ja pienen paniikin. Mitä tämä on?Onko tämä nyt sitä? Miten kaikki päättyy? Päättyykö kaikki hyvin. Ja muistan jännittävän odotuksen. Sohvalla kippurassa maaten, kelloa tuijottaen. Minuutti, kaksi, kolme kulunut. Muistan, että kun kolme minuuttia oli mennyt edellisen supistuksen alusta, huokaisin ja tiesin, että minuutin kuluttua se tulee taas.

Muistan toisen puhelun, kun kätilö kehotti tulemaan paikalle ja lopetti puhelun sanoihin "tervetuloa". Se huvitti minua suunnattomasti, kaiken kivun ja epätoivon keskelle. Varmasti milloin muulloin ei toivoteta tervetulleeksi sairaalaan.

Muistan taksimatkan. Oli valoisa juhannusyö. Vähän liikennettä. Kukaan ei puhunut mitään. Taksi ajoi todella kovaa. Tai ehkä se on oma muisto siitä. Puristin muovipussia kädessäni siltä varalta, jos pahaolo iskee. Oksentaminen taksiin tulee kuulemma kalliiksi. Kun saavuimme perille, en muista sanoinko mitään, mutta muistan, että ulos autosta piti päästä ja pian.

Muistan kävelymatkan aulan läpi hisseille, en missään tapauksessa halunnut edes vilkaista vahtimestareihin päin. Pelkäsin, että he käännyttävät takaisin, ihmettelevät, mitä minä siellä teen. Hississä iski todellinen epätoivo. Sanoin  miehelle, että mitä jos olen kuvitellut kaiken, että oikeasti ei supistelekaan. Mieli tekee vain tepposet. Hissi pysähtyi viidenteen kerrokseen. Muistan roikkuneeni miehen kaulassa, koska supisteli. Ovella piti soittaa kelloa.

Muistan, miten kätilö käveli meitä vastaan ja esitteli itsensä. Muuta en oikein tästä käytäväkeskustelusta muistakkaan. Paitsi, että hän ohjasi meidät suoraan synnytyshuoneeseen, tai kuten ovessa luki, syntymähuoneeseen. Oli jotenkin epätodellinen olo. Ihan kuin olisi ollut jossain unessa, tai seurannut sivusta tapahtumaa, joka tapahtui jollekin muulle, mutta ei minulle. Olen kokenut sen tunteen ennenkin. Se tulee erityisesti pelottavien ja ahdistavien tilanteiden yhteydessä. Olen kuin ulkopuolinen omassa elämässäni.

Erityisesti minulle on jäänyt mieleen se, että ihan aluksi, samalla, kun kätilö asetteli piuhoja vatsan ympärille, hän kysyi minulta, tiedänkö, minkä kokoinen olen itse ollut, kun olen syntynyt. Siinä kysymyksessä oli jotain, mikä palautti minut takaisin omaan kehooni. Samoin kuin vauvan sydämen syke, joka kuului monitorista. Tässä olen, tämä tapahtuu minulle.

Vietimme alussa aikaa kahdestaan varmaan reilun tunnin. Pistoksen ansiosta oloni oli rentoutunut ja hieman unelias. Halusin ehdottomasti kuunnella Radio Suomea, koska en olisi kestänyt musiikkia, vaan halusin kuunnella puhetta. Radiosta tuli Mari Rantasilan haastattelu ja lisäksi aika huonoa musiikkia.

En enää tässä vaiheessa kokenut pelkoa siitä, että joku menee pieleen. Oloni oli yllättävän rauhallinen ja luottavainen. En tiennyt, mitä aamu tuo tullessaan, mutta muistan toivoneeni, että lapsi syntyisi juuri tämän kätilön vuorolla. En tiedä, mistä tuo tunne tuli.

Muistan anestesialääkärin rauhallisuuden. En muista kipua, tai epämiellyttävää tuntemusta. Muistan toki helpotuksen, kun puudute alkoi vaikuttaa. Muistan reisien kutinen. Se kuului asiaan. Muistan myös sen hirvittävän paineen tunteen, kun toinen epiduraali ei enää auttanutkaan, tai eihän se edes siihen ponnistuksen tunteeseen autakaan. Muistan, että yritin ajatella kaikkia niitä ihmisiä, jotka kertoivat, että sitten ponnistusvaiheessa helpottaa. Sitten pääsee hommiin. Muistan pettymyksen, kun se ei mennytkään niin. Mielestäni ponnistusvaihe oli kamalampi kuin varsinaiset supistukset. Syynä osittain varmaan oksentaminen, joka oli totaalisesti vienyt voimani.

Muistan helpotuksen, kun kätilö sanoi miehelleni, että hänen tulee soitaa kellolla toinen hoitaja paikalle, kun pyydetään. Silloin tiesin, että kohta tämä on ohi. Ja käytännössä sitten se olikin. Hyvin pian huutava, tummatukkainen poikamme syntyi. Hänen itkunsa on edelleen ihan samanlaista kuin synnyttyä. Täysillä, täynnä kiukka ja raivoa. Hän oli heti syntyessään hyvin temperamenttinen. Ja hän rauhoittuu nopeasti, niin rauhoittui syntymänsä jälkeen kuin nykyäänkin.

Muistan hämmennyksen. Tämä pieni rääpälekö se on minun mahassani ollut, noilla pikku jaloillako hän on puskenut kyljestäni läpi. Tämä pieni takapuoliko on ahdistanut palleaani ja painanut keuhkojani kasaan. Muistan, että maha tuntui tyhjältä pussilta.

Suihkussa synnytksen jälkeen tärisin. Seisoin kuuman veden alla ja tärisin valtavasti, en saanut tärinää loppumaan ennen kuin sain sairaalan yöpaidan päälleni ja sukat jalkaan. Mieheni sanoi sen johtuvan siitä, että adrenaliini hävisi elimistöstäni.

Muistan myös nälän ja janon, kun söin aamupalaa syntymähuoneessa.

Muistan hämmenyksen, kun laskimme pienen käärön vaunuihin siirtyäksemme lapsivuodeosastolle. Minä lykkäsin vaunuissa pientä vauvaamme. Sairaalassa aamu pyörähti käyntiin.

Kuvakuu : päivä 30

Pinnasängyn kunnostusta. Mies kunnostaa, minä ja poika ollaan työnjohdollisissa tehtävissä.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 27

Tiluksilla vihertää. Salaatteja, yrttejä, kesäkurpitsaa, avomaankurkkuja jne.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 26

Kävin läpi papereita.

Syntymäkertomus

Poikamme on viikon vanha. Hän syntyi viikko sitten sunnuntai-aamulla. En ole sen jälkeen aktiivisesti miettinyt synnytystä, en ole jaksanut ja toisaalta, en ole ehtinyt. Pieni mies pitää kiireisenä. Halusin kuitenkin kirjata kaiken ylös, koska pelkään, että unohdan sen ainutlaatuisen tapahtuman. Niin, ainutlaatuinen se oli, mitään vastaava en ole aikaisemmin kokenut. 

Laskettu aika oli juhannusaattona. Olimme ystävien mökillä ajomatkan päässä kaupungista. Osallistuin leikkimieliseen juhannuskilpailuun, jossa mm. heitin kiekkoa ja tikkaa. Illan päätteeksi saunoimme. Juhannuspäivänä, lauantaina, heräsin erittäin hyvin nukutun yön jälkeen pirteänä. En silloin tosin tiennyt, että se oli viimeinen laatuaan. Yöt muuttuneet radikaalisti sen jälkeen :)

Koko lauantaipäivän vatsa oli kivikova. Muistan, että pelkäsin hysteerisenä, että en tunne lapsen liikkeitä, kun vatsa kovettui jo pienestäkin sivelystä. Pohdimme miehen kanssa jo päivystykseen menemistä. Jossain vaiheessa tämä kiristely helpotti ja poika potkisteli ja väänteli niin kuin ennenkin. 

Olimme sopineet menevämme alkuillasta ystäviemme kanssa grillaamaan. Olihan juhannus ja kaikkea. Jo matkalla sinne, minulle tuli epämiellyttävä olo. En osaa sitä tarkemmin kuvailla, ehkä hieman paha olo ja vatsa tuntui kamalan isolta ja raskaalta. Kun olimme kävelemässä kohti grillauspaikkaa, tunsin, että jotain hulahti housuihin. Sitä ei ollut paljon, housut eivät siis kastuneet, mutta se sai aikaan lievän paniikin. Olin lukenut, että lapsivesi voi mennä pikkuhiljaa. Koska grillipaikalla ei ollut vessaa, en edes päässyt sinne selvittämään tilannetta. Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut, joten jatkoin illan viettoa. 

Kun olimme päässeet syömään, tunsin vatsassa aivan tismalleen samanlaisen tuntemuksen kuin niinä päivinä, kun kuukautiset olivat alkaneet hieman normaalia aikaisemmin kuin yleensä ja kivun kanssa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hä? Olen raskaana, miksi minulla on kuukautiskipuja. Toinen ajatukseni oli, että mitä kello on? Kello oli vähän yli kuusi. Sen jälkeen tuo kipu toistui, useammin tai vähän myöhemmin. Puoli seitsemän jälkeen sanoin miehelleni, että minun täytyy päästä kotiin. Sovimme, että mies vie minut kotiin ja tulee noutamaan tavarat ja koiran myöhemmin. Ystävämme jäivät ehkä hieman jännittyneinä syömään.

Kotiin päästyämme menin vessaan tarkistamaan tilannetta. Housuihin ei ollut tullut lapsivettä vaan verta, ihan tismalleen samalla tavalla kuin kuukautisten alkaessa. Olin sekä hämmentynyt että huolissaan. Neuvolasta saatujen ohjeiden mukaan, verenvuoto ei ole hyvä asia ja pitäisi mennä ambulanssilla synnytyssairaalaan. Klo 19.24 (puhelimesta tarkistettu) soitin Kätilöopistolle. Minulla meni pasmat sekaisin, kun puhelimeen vastasi mieskätilö ja meinasin parin sekunnin ajan lopettaa puhelun saman tien, kunnes sitten järki tuli takaisin päähän. Hän oli hyvin rauhoittava ja kertoi kuvailemani vuodon olevan ihan normaalia ja asiaan kuuluvaa ja että mitään hätää ei olisi, koska tunsin vauvan liikkeet. Sain ohjeeksi ottaa yhteyttä uudelleen, kun en enää pärjäisi kotona tai jos lakkaisin tuntemasta liikkeitä tai verta tulisi kerralla paljon, tyyliin kourallinen. Mikäli aamuun mennessä ei olisi tapahtunut mitään,sain ohjeeksi mennä päivystykseen. Siellä selvitettäsiin, onko lapsivesi mennyt jne. Puhelu rauhoitti minua ja totesin siinä vaiheesssa (lähinnä itselleni, mutta myös miehelleni), että taitaa tulla pitkä yö.

Kivut eivät olleet tässä vaiheessa kovin kovia. Otin panadolia suurimman sallitun määrän, mies lämmitti kauratyynyn ja ryhdyimme katselemaan telkkarista huonoa ohjelmatarjontaa. Mies ajasti tulevan viikon ohjelmia ja vaikutti olevan varma siitä, että jotain tapahtuu. Itse pidin ajatusta jotenkin absurdina. 

Hyvin pian huomasin, että ne vähäiset kivun tuntemukset olivat vain esimakua, Kivun tuntemus pysyi kutakuinkin samana, ehkä hieman pahentuen, mutta kipu tuli entistä useammin ja kesti pidempään. Kuten kovat kuukautiskivut, myös tämä kipu, sai vatsan täysin sekaisin. Ravasin vessassa kymmenen minuutin välein. Kärsin kovista kuukautiskivuista ja mielestäni tämä kipu oli hyvinkin samanlaista, tässä vaiheessa, tosin sillä erotuksella, että särkylääke ei auttanut. Tai mistäs sitä tietää, millaisia kivut olisivat olleet ilman sitä. Jossain vaiheessa kipu tuli jo neljän minuutin välein. Siinä vaiheessa tajusin, että tämä todellakin on sitä supistuskipua, ei mitään muuta. Olin aikaisemmin ajatellut, että kun supistukset tulevat, liikun mahdollisimman paljon ja yritän heilutella vartaloani (olin kuullut sen auttavan), kun supistus tulee. No, tämä oli ehkä pahinta mahdollista. Jalat meinasivat lähteä alta ja kipu tuntui näin täysin hallitsemattomalta. Paras tapa oli olla sohvalla vasemmalla kyljellään jalat hieman koukussa. En siis pomppinut kotona jumppapallon päällä tai tehnyt venytyksiä tai mitään muutakaan, mitä olin ajatellut. 

Jossain vaiheessa rupesin voimaan pahoin. Niin pahoin, että oksensin kaiken mahdollisen, mitä olin syönyt ja vähän enemmän. Mies kehotti ottamaan sairaalaan uudelleen yhteyttä, itse olin itsepäisesti sitä mieltä, että en todellakaan ota, he vain käskevät mennä suihkuun tai muuta mukavaa. Klo 23.02 (tarkistettu puhelimesta) otin uudelleen yhteyttä Kätilöopistolle. Riitti, että sanoi, en pärjää enää kotona. Kehotettiin tulemaan paikalle. Sisäänkirjaus tapahtui 22.6. klo 23.32. Meidät ohjattiin Syntymähuone nro 2. 

Kätilö oli mukava vanhempi nainen ja sisäänkirjauksesta eteenpäin olo oli (tietysti karmea), mutta rauhallinen. Tuli tunne, että on turvassa. Makoilin tovin pedillä, toinen käyrä piirsi supistuksia ja toinen  vauvan sydänääniä. Jumpustuksesta tuli rauhallinen olo. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kohdunkaula oli kadonnut ja kohdunsuu auki 3 senttiä. Kätilö kysyi, mitä kivunlievitystä olin itse ajatelllut. Sanoin tyyliin, ihan mikä tuntuu tilanteeseen parhaimmalta, en vastusta mitään. Johtuen ilmeisesti oksentelusta (joka siis jatkui edelleen) ja jännityksestä, hän suositteli rauhoittavaa pistosta lihakseen. Sain siis petidiini pistoksen reiteen. Tämä on jostain syystä jäänyt kokonaan kirjaamatta synnytyskertomukseen. Joka tapauksessa pistos annettiin, jotta lihakseni rentoutuisivat ja homma pääsisi eteenpäin. Olin nimittäin aikamoisessa krampissa ja tärinässä siinä vaiheessa. Pistos toimi, vaikka huone rupesikin pyörimään, mutta se kamala tärinä helpotti. Muistikuvani seuraavista tilanteista ei ole kovin vahva. Niitä on täydennetty miehen muistoilla. 

Pistoksen jälkeen jäimme kahdestaan. Kuuntelimme Radio Suomea, koska halusin kuulla puhetta, juttelimme, odottelimme. Kahden jälkeen kätilö palasi takaisin. Synnytyskertomukseen on kirjattu, että klo 02.15 kohdunsuu oli avautunut 5 senttiä. Muistan, että kätilö sanoi, että tilanne on muuttunut oleelllisesti (siis edelliseen verrattuna) ja homma lähtenyt hyvin käyntiin. Hän myös sanoi, että suosittelisi puudutusta (epiduraali) kivunlievityksenä nyt. En vastustanut, koska olin aika kipeä. Pistoksen rauhoittava vaikutus oli kadonnut ja oksentelin taas. Kätilö kehotti käymään suihkussa ja vaihtamaan omat vaatteeni sairaalaan kaapuun. Tähän saakka olin siis lekotellut pedillä omassa puserossani (ilman housuja), peitto päällä. Suihkussa olo oli yhtä helvettiä. Koska jo edellä totesin, en seistessä tai liikkeessä hallinnut kipuja ollenkaan. Ne tulivat liian voimakkaina ja täysin ilman kontrollia ja se tuntui pelottavalta. 

Sain ensimmäisen annoksen epiduraalia hieman kolmen jälkeen. Se toimi. Onnistuin torkahtamaan hetkeksi. Mies nukahti myös huoneessa olevaan sänkyyn. Luulin, että torkahduksellinen aika kesti tunteja, mutta hahaa, muistin väärin. Synnytyskertomukseen kun on kaikki kirjattu ihan minuutilleen. Ihan hieman ennen neljää mies tuli sänkyni viereen juttelemaan ja klo 3.59 lapsivesi meni kovalla paineella. Olen vieläkin aivan varma, että kuulin kamalan poksahduksen ennen sitä. Sen jälkeen olin omassa henkilökohtaisessa kylpyammeessa, märkä kainaloihin asti. Lapsivesi meni niin kovalla paineella, että kohdunsuu, joka oli ollut auki 5 senttiä kutistui 4 senttiin. Kätilö selitti sen johtuvan juuri tästä paineesta. Tällä oli muitakin seurauksia. Vauva, joka oli laskeutunut, nousi ylöspäin. Lapsivesi oli vihertävää. Kätilön oli vaikea saada laitettu vauvan päähän piuhaa, joka mittaa sydänääniä, koska tyyppi meinasi karata ylöspäin. Sain myös kiellon liikkua. Koska vauva ei ollutkaan kiinnittynyt enää, oli vaarana, että napanuora luiskahtaa ulos. No, kuten on jo edellä sanottu, en juurikaan sitä liikkumista ollut harrastanut, joten sillä ei hirveästi ollut merkitystä. Ikävä varjopuoli oli, että minut kertakatetroitiin, juuri tuon liikkumiskiellon vuoksi. Tosin ei se siinä konkurssissa paljon tuntunut. 

Epiduraalin vaikutus väheni ja seuraavaksi annettiin avuksi ilokaasua, synnytyskertomuksen mukaan hieman ennen viittä. Sain myös lisäannoksen epiduraalia samoihin aikoihin. Siitä ei sitten enää ehtinyt olla hyötyä. Klo 5.30 olin avautunut 9 senttiä ja klo 5.45 10 senttiä. Supistuskivut se siis vei, mutta tilalle tuli pahempi tunne. Valtava paine jossain alhaalla, ihan toisenlainen kipu, joka säteili häntäluun alueelle. Kiellettiin ponnistamasta. Kohdunkaulan puudute annettiin kuuden aikaan. Sen muistan oikein hyvin. Synnytyskertomuksesta käy myös ilmi, että oksitosiini rupesi virtaamaan hieman ennen kuutta. Tätä en muista. Muistan, että kätilö laittoi aikaisessa vaiheessa katetrin käteen ja sain nesteytystä lähes koko synnytyksen ajan ja hän selitti, että tarvittaessa voidaan tilannetta auttaa oksitonsiinilla. Ponnistusvaihe alkoi klo 6.00 ja poika syntyi sunnuntaina klo 6.45.

Minulle tehtiin episiotomia, jolla vauhditettiin pojan pääsemistä maailmaan. Leikkauksen jälkeen nimittäin meni n. minuutti, niin koko lapsi oli ulkona. Avustava kätilö ehti paikalle, kun pää oli jo ulkona. Repeämiä ei tullut. 

Näin jälkikäteen kirjattuna ja ajateltuna, ensimmäinen tunne on, että huh, olipas lääkkeellinen synnytys. Kaukana siis pehmeästä luomusynnytyksestä. En kuitenkaan millään tavalla pidä sitä huonona, pahana tai epäonnistuneena, päinvastoin. En edes lähtenyt hakemaan vaihtoehtoisia menetelmiä ja mielestäni sain juuri sellaisen synnytyksen kuin olin halunnut. Potilaskertomukseeni on kirjattu, että synnytyskokemukseni VAS-asteikolla (0-10) oli 8-9. Kun juttelin asiasta kätilön kanssa ja hän siis kysyi tätä, sanoin, että periaatteessa voisi olla täysi kymppi, mutta paha olo vaikutti asiaan niin paljon. Koska oksentelin vähän väliä, oli pakko keskittyä kivun lisäksi myös pahaan oloon. Oksentelu ja paha olo veivät taas voimia ja siksi koin ponnistusvaiheen uskomattoman raskaana ja vähän epätoivoisena. Mielestäni ponnistaminen oli epämiellyttävämpää kuin supistuskivut. Kätilö ja tietysti mies, olivat kyllä aivan ihanan kannustavia. Nyt (kun aika on jo kullannut muistoja) antaisin varmaan suoraan sen täyden kympin.   

Mitään ei jäänyt hampaankoloon. Synnytys oli mielestäni nopea. Sisäänkirjaus puolen yön paikkeilla ja lapsi syntyi ennen seitsemää. Tästä olen iloinen. Muistan kätilön sanoneen jossain vaiheessa aamuyötä, että kyllä tämä lapsi taitaa syntyä vielä minun työvuoroni aikana (yövuoro päättyi klo 7 aamulla), päätin, että hemmetti. Lapsen on pakko tulla ulos ennen seitsemää. 

Tämä oli siis piiiitkä sepustus aiheesta. Tunteille ja tunnelmille annan tilaa myöhemmin. Oma kertomus on myös, mitä tapahtui klo 6.46 jälkeen. Ne tunnelmat on pakko kirjata ylös. Mutta se on toinen tarina. 

Ps. Pahoittelut kirjoitusvirheistä, oikoluku ei ole päälimmäisenä mielessä. 

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 25

Rankka päivä Pikkumiehellä. Isovanhemmat kylässä ja piti seurustella kovasti. Lopuksi iski kiukku ja kauan kaivattu uni löytyi vasta vaunulenkillä. Vastaan tuli albiinopulu. Tai joku...

Kuvakuu : päivä 24

Niin, eilinen päivä. Ei kuvia. Pidettiin nappabileet, koska tyypin napanuoranpätkä lähti irti.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 23

Oho, meni jo perjantain puolelle.

Kuva puhukoon puolestaan. Onneksi kaali auttaa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kuvakuu: päivä 22

Myös koira on kotona. Kovasti kiinnostunut tulokkaasta.

Päätimme vuokrata vaavi-sängyn. Sitä on helppo siirrellä huoneesta toiseen, eikä koira pääse työntämään kuonoaan vauvan naamalle kuten sitterissä.

Yritän kovasti saada aikaan synnytyskertomusta. Haluan kirjoittaa sen ylös, koska haluan myöhemminkin muistaa niitä fiiliksiä.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 20

Sairaalaeämää.

Synnytyskertomusta on kyllä luvassa, mutta ensin hieman tutustutaan tähän hienoon mieheen.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

torstai 20. kesäkuuta 2013

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 15

Käytiin neuvolassa ostamassa viikon luvut. Verenpaine oli taas korkea. Sain käskyn mittailla kotona ja ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotimittari näyttää silti aina ihan normaaleja lukemia. Hmph...

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kuvakuu: päivä 14. Miksi se ei jo synny?

Viime viikosta lähtien seuraavat yhteydenotot ovat lisääntyneet: hei, miten sujuu?  Onko merkkejä synnytyksestä? Viestit eivät toistaiseksi ole ärsyttäneet, mutta huomaa selvästi, että tilanne alkaa jo polttaa lähipiirissäkin. Jos on nettiä ja vanhaa kansaa uskominen, niin synnytyksen voi saada käynnistymään seksillä, saunalla, siivoamisella, erilaisten ruokien syömisellä etc. Tosin luin jokin aika sitten jostain, että syntymisen käynnistyminen on edelleen arvoitus ja se on sikiön geeneissä. Joten ei auta, että illat pitkät syön mansikoita ja ananasta ja saunon kolme tuntia. Jos tiedettä uskoo. Luin myös artikkelin yliaikaisuudesta. Siinä sanottiin, että raskauksista vain n. 2-5 % menee yliaikaisiksi eli yli 42 raskausviikon. Se on loppujen lopuksi aika vähän. Eikä yliaikaisuuden syytä tiedetä. Todennäköisyys siis sille, että lapsemme syntyy seuraavan kahden viikon aikana on suuri. 

Päivän kuva liittyy myös aiheeseen. Renttukani ja Topi-koira odottavat tulokasta.