Varasin ajan synnytyssairaalaan tutustumiselle ja tajusin, että en ole ajatellut koko synnytystä tähän mennessä lainkaan. Siis tietysti olen ajatellut lapsen syntymää ja aikaa syntymän jälkeen, mutta en varsinaista synnytystä.
En koe olevani paniikissa, en pelkää. Poden pientä sairaalakammoa, mutta en se ei liity synnytykseen. Jos minulle nyt kerrottaisiin, että lapsi syntyy sektiolla, olisin todella peloissani. Leikkaukset eivät ole minun listalla numero ykkösenä.
Sattuukohan se? No kyllä varmasti sattuu. Olen valmis ottamaan kaikki kivulievityskeinot käyttöön; luonnolliset ja ei-luonnolliset. Enkä usko ollenkaan niitä tarinoita, että kaiken sen kivun unohtaa, kun lapsi on syntynyt. Ehkä joo hetkellisesti, mutta kyllä sen tapahtuman kipuineen tulee aina muistamaan. Tämän on vahvistanut muutama synnyttänyt ystäväni.
Haluan kuulla mahdollisimman realistisia ja totuudenmukaisia kertomuksia tapahtuneesta. En halua kaunistelua tai sievistelyä.
Ja tosiaan, vaikka poden pientä sairaalakammoa, en todellakaan halua mitään kotisynnytystä. Uh, ei kiitos.
Toivottavasti tyyppi kuitenkin pysyy vielä tovin vatsan suojissa, kovin pieni olisi vielä hän, jos nyt syntyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mikä on sinun tarinasi?