Työyhteisömme sai tällä viikolla surullisen tiedon. Pitkäaikainen työntekijä ei enää palaa töihin, rutiinileikkauksen (joka sinällään oli sujunut hyvin ja josta oli jo toipumassa) yhteydessä olikin tullut ilmi paljon pahempaa. Nyt kyse on vain päivistä. Surullinen varjo laskeutui koko työyhteisön ylle ja asiaa ei oikein kukaan tunnu osaavan pukea sanoiksi. Myöhemmin, sen päivän iltana, muistin, että juuri häneltähän sain viime keväänä yrttejä istutettavaksi viljelyssäkkiimme, monivuotisia siis. Säkit ovat vielä lumen alla ja en vielä tiedä yrttien kohtalosta, mutta minua rupesi itkettämään ajatus siitä, että yrtit eivät selviäisi. Absurdia. Vielä surullisemmaksi tulin, kun tajusin, että hän ei ehtinyt tietää raskaudestani. Hän jäi pois töistä (sitä rutiinileikkausta varten) päivää ennen kuin kerroin työyhteisölle raskaudestani. Nyt, kun uutisesta on muutamia päiviä, tuntuu, että ihmiset vain odottavat tietoa. Muuten kukaan ei hiisku sanakaan. Työkavereiden facebook-statuksissa moni pohtii asiaa rivien välistä, vain niin, että ne jotka asiast tietävät, ymmärtävät, mistä on kyse.
Perjantaibiisi on soinut päässäni usean päivän ajan. Se on tuttu laulu kuorosta. En itse osaa hepreaa (muutamien alkeellisten sanojen lisäksi), vaikka sillä kielellä tuleekin laulettua. Kyseinen laulu on traditio ja erityisesti perjantai-illan, sapatin laulu. Perjantai-iltana, auringonlaskusta, alkaa siis sapatti. Sanat ovat yksinkertaiset ja pääasiassa siinä toivotetaan rauhaa. Tämän kertoi wikipedia.
Perjantain rauhaa siis kaikille. Itse lähden nyt mahani kanssa mökille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mikä on sinun tarinasi?