maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mökillä

Sauna lämpiää, mies kalastaa, koira ui. Niin ja sitten uutena elementtinä nämä:

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Valaistuminen

Olen useamman tekstin valmistellut varastoon, mutta koen ehkä tärkeimmäksi (itselleni) kirjoittaa seuraavan hajatelman.

Olimme tänään Ikeassa, 3,5 viikkoinen mukana. Turvakaukalo adapterilla kiinni vaunun rungossa. Jätkä on nukkunut yleensä turvakaukalossa kuin taju kankaalla. Ajattelin, että niin nytkin. Maks. pari tuntia reissussa, siis matkoineen ja osteluineen, nukkuu takuulla, kun on juuri syönyt. Kotona kaikki hyvin, jätkä laitettiin kaukaloon ja taju pois saman tien. Pääsimme juuri huonekalunäyttelyosastolle, kun hän osoittikin heräämisen merkkejä. No, ankaraa vatkaamista ja heiluttamista. Se tuotti tulosta, hetken. Lastenosastolla tyyppi oli jo hereillä ja ilmoitti siitä ähistelyllä ja silmien availulla. Samalla osastolla kiinnitin huomiota pariskuntaan, jolla oli kaksi lasta. Toinen n. kolmevuotias, toinen ihan vastasyntyneen näköinen, nukkui vaunuissa. Muistan kironneeni. Muiden lapset nukkuvat tyytyväisenä vaunuissa, meillä ollaan taas hereillä. Argh, argh, argh.

Ankarasta vatkauksesta ja hetkutuksesta huolimatta tyyppi ei nukahtanut. Köllötteli tovin tyytyväisenä. Olimme päässeet jo sinne säläosastolle, kun hän ilmoitti KOVAAN ääneen. Nälkä, vaadin ruokaa, heti. Sovimme miehen kanssa, että mies jatkaa ostoksia, itse palaan toiseen kerrokseen, lastenhoitohuoneeseen. Kun se muutama sata metriä oli kävelty, tyyppi huusi kuin palosireeni. En kiinnittänyt sen enempää huomioita, ketä vessa/lastenhoitohuoneosaston aulassa istui, vaan painelin suoraan vapaana olleeseen hoitopöydällä varustettuun vessaan. Tissi suuhun, tyyppi hiljaiseksi, hoitokassi kehiin. Lyhyen imetyksen ja vaipan vaihdon jälkeen tyyppi oli tyytyväinen ja totesin, että voin jatkaa imetystä aulassa. Vasta palatessani vessasta aulaan huomasin, että se sama äitihän (sieltä lastenosastolta) siinä istui imettämässä lastaan. Kävi ilmi, että tyttönen oli vain viikon jätkäämme vanhempi. Koin ensimmäisen helpotuksen, muutkin imettävät lapsiaan, jopa Ikeassa. Vähän myöhemmin tyttöselle lähdettiin vaihtamaan vaippaa ja vielä vähän myöhemmin, kun he palasivat vaipan vaihdosta, äiti kertoi, että tyttönen oli kakannut massiivisen niskakakan ja koko body meni vaihtoon. Koin toisen helpotuksen, muidenkin vauvat kakkaavat ja tarvitsevat vaipan vaihdon Ikeassa.

Tässä vaiheessa rentouduin. Jatkoin aulassa imettämistä, vaikka vanhempi nainen parkkeerasi itsensä viereeni lapsenlapsensa kanssa ja katsoivat touhua kuin elokuvaa. Jätkä simahti, jatkoimme ostosreissua ja ostimme vielä hodarit ja jäätelöt. Matkalla kotiin kävimme rautakaupassa, mutta se on jo toinen tarina.

Päivän pointti oli siis se, että nälkä yllättää, myös muiden lapset. Kakkaa tulee, myös muiden lapsilla. Ehkäpä toisen lapsen vanhemmat eivät vain tee siitä niin isoa numeroa kuin itse teen. Ehkäpä paniikki helpottaa ajan myötä. Ehkäpä minun todella kannattaa panostaa kunnon imetysvaatteisiin (kuten tänään oli ylläni, huomattavasti mukavampaa), eikä uskotella, että saan sen kireän t-paidan helposti ylös.

Joka päivä opin todellakin uutta.

Ps. On tietysti eri asia asioida Ikeassa, jossa on paljon kirkuvia lapsia muutenkin, kuin esim. Teurastamon Kellohallissa tai Regatassa. Mutta ei tästäkään sen enempää. 


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Lasku täysihoidosta ja ostoshaasteen toinen kvartaali

Vaihdoinko sairaalaa jossain vaiheessa? Muistikuvat ensimmäisistä hetkistä osastolla ovat hatarat :) Ilmeisesti lapsivuodeosasto oli kuitenkin vain Naistenklinikan evakko-osasto. No, halvempaa joka tapauksessa kuin täysihoito hotellissa.




Kävin eilen ensimmäistä kertaa kaupungilla sitten juhannuksen. Ja kävin siis yksin. Vähäiset imetysvaatteeni ovat osoittautuneet liian vähäisiksi ja yritin kasvattaa varastoa. No huonosti kävi, ostin uudet imetysliivit (kaarituelliset, myyjä oli sitä mieltä, että voin jo käyttää kaaritukia) ja toisen topin, jossa siis sisäänrakennetut imetysliivit. Eli varsinaisia vaatteita nolla. Plääh. Tein samalla yhteenvetoa ostonhaasteen toiseen kvartaaliin. Ensimmäisen kvartaalin yhteenveto löytyy täältä

Toisen kvartaalin vaatteet maksoivat yhteensä 422,65 euroa. Ooops, etten sanoisi. Summaa tietty selittää se, että ostin takin syksyn sateita silmällä pitäen. Takki oli alennuksessa tanskalaisessa nettikaupassa ja oli vain pakko käyttää tilannetta hyväkseen. Kengät jäivät käteen vähän vahingossa. Imetysvaatteita oli taas pakko ostaa.  

Imetysliiveistä voisin avatua ehkä ihan oman postauksen verran, sen verran käpynä olen kalliisiin liiveihin, joiden hyöty on nolla. Ehkä avaudunkin, jos jaksan.  

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kameran takana

Kuvakuu on ohitse. 

En ole ollut erinomainen kuvaaja tai aktiivinen bloggaaja edes tämän kuvakuun aikana. Monta kertaa olen puolenyön tietämissä muistanut, että blogiteksti kuvan kera on edelleen luonnoksena. Yhtenä päivänä kuva jäi ottamatta, syy siihen taitaa nukkua sylissäni. Mielenkiintoinen kokeilu, ehkä toteutan sen vielä uudestaan, jollain muulla tavalla. Tai ehkäpä kuvista tulee osa blogitekstejä, tähän saakkahan blogi on ollut aika kuvaton. Syy: laiskuus. Kamerasta on työlästä siirtää kuvia koneelle, kännykällä se on huomattavasti helpompaa. 

Rääpäle täyttää huomenna kaksi viikkoa. Eilen hän kävi pisimmän ajomatkansa ikinä, ajoimme n. 100 kilometriä mökille ja saman takaisin. Kävimme testaamassa tyypin autoilukuntoa ja hakemassa koiran, joka oli lomaillut miehen perheen kanssa. Autoilu sujui oikein hyvin.

Mökillä olo oli jännittävää, joten päikkäreille oli vaikea rauhoittua. Sitten, kun rauhoituttiin, nukuttiinkin monta pitkää tuntia ja ajomatka päälle. Yö meni sitten kivasti riehuessa. No, sellaista tämä elämä nykyään on, vielä täysin rytmitöntä. 

Tulin tänään valtavan onnelliseksi siitä, että jäbä viihtyi ergorepussa (baby-tuen kanssa) ja pääsin koiran kanssa helposti ulos. Repussa tuli myös uni helposti. 

Kukkuu :)

Kuvakuu : perjantai 5.7, päivä 31

Päivitys tulee päivän myöhässä. Olimme eilen harjoittelemassa mökkeilyä. Hyvin meni, loppukuusta pidemmäksi aikaa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Syntymäkertomus, osa 2: Muistan

Edellinen kertomukseni oli pääasiassa karu kliininen kuvaus siitä, miten kaikki oikein meni. Siinä ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Minulla oli kuitenkin olo, että haluan kirjoittaa kaiken sen ylös, juuri sellaisenaan, kellontarkkana.

Tunteita oli ja on tietysti edelleen aivan valtavasti, tuntuu, että koko synnytys on jäänyt oikeastaan enemmän tuonne tunnemuistiin. Muistan alun hämmennyksen, pelon ja pienen paniikin. Mitä tämä on?Onko tämä nyt sitä? Miten kaikki päättyy? Päättyykö kaikki hyvin. Ja muistan jännittävän odotuksen. Sohvalla kippurassa maaten, kelloa tuijottaen. Minuutti, kaksi, kolme kulunut. Muistan, että kun kolme minuuttia oli mennyt edellisen supistuksen alusta, huokaisin ja tiesin, että minuutin kuluttua se tulee taas.

Muistan toisen puhelun, kun kätilö kehotti tulemaan paikalle ja lopetti puhelun sanoihin "tervetuloa". Se huvitti minua suunnattomasti, kaiken kivun ja epätoivon keskelle. Varmasti milloin muulloin ei toivoteta tervetulleeksi sairaalaan.

Muistan taksimatkan. Oli valoisa juhannusyö. Vähän liikennettä. Kukaan ei puhunut mitään. Taksi ajoi todella kovaa. Tai ehkä se on oma muisto siitä. Puristin muovipussia kädessäni siltä varalta, jos pahaolo iskee. Oksentaminen taksiin tulee kuulemma kalliiksi. Kun saavuimme perille, en muista sanoinko mitään, mutta muistan, että ulos autosta piti päästä ja pian.

Muistan kävelymatkan aulan läpi hisseille, en missään tapauksessa halunnut edes vilkaista vahtimestareihin päin. Pelkäsin, että he käännyttävät takaisin, ihmettelevät, mitä minä siellä teen. Hississä iski todellinen epätoivo. Sanoin  miehelle, että mitä jos olen kuvitellut kaiken, että oikeasti ei supistelekaan. Mieli tekee vain tepposet. Hissi pysähtyi viidenteen kerrokseen. Muistan roikkuneeni miehen kaulassa, koska supisteli. Ovella piti soittaa kelloa.

Muistan, miten kätilö käveli meitä vastaan ja esitteli itsensä. Muuta en oikein tästä käytäväkeskustelusta muistakkaan. Paitsi, että hän ohjasi meidät suoraan synnytyshuoneeseen, tai kuten ovessa luki, syntymähuoneeseen. Oli jotenkin epätodellinen olo. Ihan kuin olisi ollut jossain unessa, tai seurannut sivusta tapahtumaa, joka tapahtui jollekin muulle, mutta ei minulle. Olen kokenut sen tunteen ennenkin. Se tulee erityisesti pelottavien ja ahdistavien tilanteiden yhteydessä. Olen kuin ulkopuolinen omassa elämässäni.

Erityisesti minulle on jäänyt mieleen se, että ihan aluksi, samalla, kun kätilö asetteli piuhoja vatsan ympärille, hän kysyi minulta, tiedänkö, minkä kokoinen olen itse ollut, kun olen syntynyt. Siinä kysymyksessä oli jotain, mikä palautti minut takaisin omaan kehooni. Samoin kuin vauvan sydämen syke, joka kuului monitorista. Tässä olen, tämä tapahtuu minulle.

Vietimme alussa aikaa kahdestaan varmaan reilun tunnin. Pistoksen ansiosta oloni oli rentoutunut ja hieman unelias. Halusin ehdottomasti kuunnella Radio Suomea, koska en olisi kestänyt musiikkia, vaan halusin kuunnella puhetta. Radiosta tuli Mari Rantasilan haastattelu ja lisäksi aika huonoa musiikkia.

En enää tässä vaiheessa kokenut pelkoa siitä, että joku menee pieleen. Oloni oli yllättävän rauhallinen ja luottavainen. En tiennyt, mitä aamu tuo tullessaan, mutta muistan toivoneeni, että lapsi syntyisi juuri tämän kätilön vuorolla. En tiedä, mistä tuo tunne tuli.

Muistan anestesialääkärin rauhallisuuden. En muista kipua, tai epämiellyttävää tuntemusta. Muistan toki helpotuksen, kun puudute alkoi vaikuttaa. Muistan reisien kutinen. Se kuului asiaan. Muistan myös sen hirvittävän paineen tunteen, kun toinen epiduraali ei enää auttanutkaan, tai eihän se edes siihen ponnistuksen tunteeseen autakaan. Muistan, että yritin ajatella kaikkia niitä ihmisiä, jotka kertoivat, että sitten ponnistusvaiheessa helpottaa. Sitten pääsee hommiin. Muistan pettymyksen, kun se ei mennytkään niin. Mielestäni ponnistusvaihe oli kamalampi kuin varsinaiset supistukset. Syynä osittain varmaan oksentaminen, joka oli totaalisesti vienyt voimani.

Muistan helpotuksen, kun kätilö sanoi miehelleni, että hänen tulee soitaa kellolla toinen hoitaja paikalle, kun pyydetään. Silloin tiesin, että kohta tämä on ohi. Ja käytännössä sitten se olikin. Hyvin pian huutava, tummatukkainen poikamme syntyi. Hänen itkunsa on edelleen ihan samanlaista kuin synnyttyä. Täysillä, täynnä kiukka ja raivoa. Hän oli heti syntyessään hyvin temperamenttinen. Ja hän rauhoittuu nopeasti, niin rauhoittui syntymänsä jälkeen kuin nykyäänkin.

Muistan hämmennyksen. Tämä pieni rääpälekö se on minun mahassani ollut, noilla pikku jaloillako hän on puskenut kyljestäni läpi. Tämä pieni takapuoliko on ahdistanut palleaani ja painanut keuhkojani kasaan. Muistan, että maha tuntui tyhjältä pussilta.

Suihkussa synnytksen jälkeen tärisin. Seisoin kuuman veden alla ja tärisin valtavasti, en saanut tärinää loppumaan ennen kuin sain sairaalan yöpaidan päälleni ja sukat jalkaan. Mieheni sanoi sen johtuvan siitä, että adrenaliini hävisi elimistöstäni.

Muistan myös nälän ja janon, kun söin aamupalaa syntymähuoneessa.

Muistan hämmenyksen, kun laskimme pienen käärön vaunuihin siirtyäksemme lapsivuodeosastolle. Minä lykkäsin vaunuissa pientä vauvaamme. Sairaalassa aamu pyörähti käyntiin.

Kuvakuu : päivä 30

Pinnasängyn kunnostusta. Mies kunnostaa, minä ja poika ollaan työnjohdollisissa tehtävissä.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kuvakuu : päivä 27

Tiluksilla vihertää. Salaatteja, yrttejä, kesäkurpitsaa, avomaankurkkuja jne.