Syntymäkertomus, osa 2: Muistan

Edellinen kertomukseni oli pääasiassa karu kliininen kuvaus siitä, miten kaikki oikein meni. Siinä ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Minulla oli kuitenkin olo, että haluan kirjoittaa kaiken sen ylös, juuri sellaisenaan, kellontarkkana.

Tunteita oli ja on tietysti edelleen aivan valtavasti, tuntuu, että koko synnytys on jäänyt oikeastaan enemmän tuonne tunnemuistiin. Muistan alun hämmennyksen, pelon ja pienen paniikin. Mitä tämä on?Onko tämä nyt sitä? Miten kaikki päättyy? Päättyykö kaikki hyvin. Ja muistan jännittävän odotuksen. Sohvalla kippurassa maaten, kelloa tuijottaen. Minuutti, kaksi, kolme kulunut. Muistan, että kun kolme minuuttia oli mennyt edellisen supistuksen alusta, huokaisin ja tiesin, että minuutin kuluttua se tulee taas.

Muistan toisen puhelun, kun kätilö kehotti tulemaan paikalle ja lopetti puhelun sanoihin "tervetuloa". Se huvitti minua suunnattomasti, kaiken kivun ja epätoivon keskelle. Varmasti milloin muulloin ei toivoteta tervetulleeksi sairaalaan.

Muistan taksimatkan. Oli valoisa juhannusyö. Vähän liikennettä. Kukaan ei puhunut mitään. Taksi ajoi todella kovaa. Tai ehkä se on oma muisto siitä. Puristin muovipussia kädessäni siltä varalta, jos pahaolo iskee. Oksentaminen taksiin tulee kuulemma kalliiksi. Kun saavuimme perille, en muista sanoinko mitään, mutta muistan, että ulos autosta piti päästä ja pian.

Muistan kävelymatkan aulan läpi hisseille, en missään tapauksessa halunnut edes vilkaista vahtimestareihin päin. Pelkäsin, että he käännyttävät takaisin, ihmettelevät, mitä minä siellä teen. Hississä iski todellinen epätoivo. Sanoin  miehelle, että mitä jos olen kuvitellut kaiken, että oikeasti ei supistelekaan. Mieli tekee vain tepposet. Hissi pysähtyi viidenteen kerrokseen. Muistan roikkuneeni miehen kaulassa, koska supisteli. Ovella piti soittaa kelloa.

Muistan, miten kätilö käveli meitä vastaan ja esitteli itsensä. Muuta en oikein tästä käytäväkeskustelusta muistakkaan. Paitsi, että hän ohjasi meidät suoraan synnytyshuoneeseen, tai kuten ovessa luki, syntymähuoneeseen. Oli jotenkin epätodellinen olo. Ihan kuin olisi ollut jossain unessa, tai seurannut sivusta tapahtumaa, joka tapahtui jollekin muulle, mutta ei minulle. Olen kokenut sen tunteen ennenkin. Se tulee erityisesti pelottavien ja ahdistavien tilanteiden yhteydessä. Olen kuin ulkopuolinen omassa elämässäni.

Erityisesti minulle on jäänyt mieleen se, että ihan aluksi, samalla, kun kätilö asetteli piuhoja vatsan ympärille, hän kysyi minulta, tiedänkö, minkä kokoinen olen itse ollut, kun olen syntynyt. Siinä kysymyksessä oli jotain, mikä palautti minut takaisin omaan kehooni. Samoin kuin vauvan sydämen syke, joka kuului monitorista. Tässä olen, tämä tapahtuu minulle.

Vietimme alussa aikaa kahdestaan varmaan reilun tunnin. Pistoksen ansiosta oloni oli rentoutunut ja hieman unelias. Halusin ehdottomasti kuunnella Radio Suomea, koska en olisi kestänyt musiikkia, vaan halusin kuunnella puhetta. Radiosta tuli Mari Rantasilan haastattelu ja lisäksi aika huonoa musiikkia.

En enää tässä vaiheessa kokenut pelkoa siitä, että joku menee pieleen. Oloni oli yllättävän rauhallinen ja luottavainen. En tiennyt, mitä aamu tuo tullessaan, mutta muistan toivoneeni, että lapsi syntyisi juuri tämän kätilön vuorolla. En tiedä, mistä tuo tunne tuli.

Muistan anestesialääkärin rauhallisuuden. En muista kipua, tai epämiellyttävää tuntemusta. Muistan toki helpotuksen, kun puudute alkoi vaikuttaa. Muistan reisien kutinen. Se kuului asiaan. Muistan myös sen hirvittävän paineen tunteen, kun toinen epiduraali ei enää auttanutkaan, tai eihän se edes siihen ponnistuksen tunteeseen autakaan. Muistan, että yritin ajatella kaikkia niitä ihmisiä, jotka kertoivat, että sitten ponnistusvaiheessa helpottaa. Sitten pääsee hommiin. Muistan pettymyksen, kun se ei mennytkään niin. Mielestäni ponnistusvaihe oli kamalampi kuin varsinaiset supistukset. Syynä osittain varmaan oksentaminen, joka oli totaalisesti vienyt voimani.

Muistan helpotuksen, kun kätilö sanoi miehelleni, että hänen tulee soitaa kellolla toinen hoitaja paikalle, kun pyydetään. Silloin tiesin, että kohta tämä on ohi. Ja käytännössä sitten se olikin. Hyvin pian huutava, tummatukkainen poikamme syntyi. Hänen itkunsa on edelleen ihan samanlaista kuin synnyttyä. Täysillä, täynnä kiukka ja raivoa. Hän oli heti syntyessään hyvin temperamenttinen. Ja hän rauhoittuu nopeasti, niin rauhoittui syntymänsä jälkeen kuin nykyäänkin.

Muistan hämmennyksen. Tämä pieni rääpälekö se on minun mahassani ollut, noilla pikku jaloillako hän on puskenut kyljestäni läpi. Tämä pieni takapuoliko on ahdistanut palleaani ja painanut keuhkojani kasaan. Muistan, että maha tuntui tyhjältä pussilta.

Suihkussa synnytksen jälkeen tärisin. Seisoin kuuman veden alla ja tärisin valtavasti, en saanut tärinää loppumaan ennen kuin sain sairaalan yöpaidan päälleni ja sukat jalkaan. Mieheni sanoi sen johtuvan siitä, että adrenaliini hävisi elimistöstäni.

Muistan myös nälän ja janon, kun söin aamupalaa syntymähuoneessa.

Muistan hämmenyksen, kun laskimme pienen käärön vaunuihin siirtyäksemme lapsivuodeosastolle. Minä lykkäsin vaunuissa pientä vauvaamme. Sairaalassa aamu pyörähti käyntiin.