Päiväunet

Kun vauva nukkuu päiväunia, on vähän tylsää. Ei ole seuraa, paitsi koira, mutta sen kanssa kommunikointi on yksipuolista. Odottaa vain, koska vauva herää ja ihmettelee, miten se nyt noin pitkään nukkuu, onko sillä kaikki hyvin. Nukkuuko se liikaa.

Kun vauva ei nuku päiväunia, kaikki ahdistaa. Sitä vain odottaa, että se nukahtaisi ja googlettelee eri palstoja etsien syytä, miksi vauva ei nuku päiväunia.

Kun vauva nukahtaa, se nukkuu vähintää 45 minuuttia kerrallaan. Ala- ja yläasteen oppitunnin verran. Jos on tehokas, ehtii tehdä vaikka mitä. Jos on väsynyt, sitä odottaa nukahtavansa itse päiväunille, mutta tuijottaa vain kelloa ja tajuaa, että kohta se 45 minuuttia on mennyt. Jos vauva jatkaa uniaan 45 minuutin jälkeen, se voi nukkua 50 minuuttia - 4 tuntia. Sinä aikana ei osaa tehdä mitään, kun odottaa vain, että vauva herää. 

Kun vauva herää päiväunilta, se on aina hyvällä tuulella. Herättyään se tuhisee sylissäni jalat kippurassa. Toisinaan herättyään se haluaa heti syödä ja saattaa nukahtaa vielä toviksi uudelleen.

Synnytyskertomus, osa 4: End of Story

Jälkitarkastukseen lienee hyvä päättää tämä synnytyskertomusten saaga. Jälkitarkastus oli pari viikkoa sitten. Siinä todettiin oleelliset: kohtu pienentynyt normaalisti, episiotomiahaava parantunut hyvin. Oma fiilis positiivinen. 

Jälkitarkastuksen ansiosta muistelin taas synnytystä. Onneksi olen kirjoittanut asioita ylös, koska muistikuvani eivät ole enää niin vahvoja. Tottakai, tietysti, muistan edelleen synnytyksen itsessään, mutta yksityiskohdat ovat hämärtyneet. En muista kipua tai epämiellyttävää oloa. En muista paniikkia, en sitä, miltä pelko tuntui. Yritin ystävälleni kertoa siitä jotain, mutta en osannut oikein palauttaa sitä mieleen. Saattoi myös johtua siitä, että poika heräsi päiväunilta ja en pystynyt enää keskittymään muistelemiseen. 

Sitten, yllätys, pari päivää jälkitarkastuksen jälkeen alkoivat kuukautiset. Täysimetyksellä niiden pitäisi pysyä poissa, mutta toisin kävi. Nyt ymmärrän kaikki ne ooops raskaudet heti synnytyksen jälkeen. Mikään kropassani ei siis enää muistuta minua raskaudesta. Kilot, ne mitä nyt tuli, jäivät laitokselle, ainoastaan vatsaslihakset ovat vielä heikossa kunnossa. Tämä kai tarkoittaa sitä, että pitäisi ottaa yhteyttä PT:n ja lähteä metsästämään kadonneita lihaksia. Olen salaa ylpeä siitä, miten hienosti kroppani hoiti tämän asian. Raskausaikana olo oli kamala, alun pahoinvoinnista refluksiin, mutta synnytys ja sen jälkeinen aika, siitä ei ole kuin positiivista sanottavaa. Ehkä hieman liiottelen, mutta sen olisin valmis kokemaan uudelleen vaikka heti. Sitä tosin edeltää raskaus ja siitä en ole henkisesti vielä toipunut. En ole vielä valmis oksentamaan ensimmäistä neljää kuukautta ja muuten vain voimaan pahoin loppua viittä. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttu sanoi, että valitsisi paljon mieluummin synnytyksen kuin raskauden. 

Out of office, niin kuin

Olen ollut ns. poissa toimistolta, lomalla. Toisin sanoen, olin pojan (ja osan aikaa miehen) kanssa vanhempieni luona vajaan viikon. Ihan kuin olisi ollut pitkällä lomalla. Poika nukkui käsittämättömän hyvin: pitkiä päiväunia ja pitkiä yöunia. Sain syödä rauhassa aamiaista, lounasta, päivällistä, kahvia. Kiitos isovanhempien auttavien käsien ja pitkien unien. Aina joku tarjoutui röyhtäyttämään, vaihtamaan vaippaa tai muuten vaan kanniskelemaan, jotta sain syödä ruokani loppuun lämpimänä. Pääsin myös saunaan. Rauhassa. Osittain kiitos tästä menee pojalle itselleen. Nyt, kahdeksan viikkoisena, hän jaksaa olla jo hereillä ja seurustella eli hereilläolo ei automaattisesti tarkoita itkua ja syöttämistä. Ja voi veljet, että hän onkin hereillä ollessaan hyväntuulinen. Kiitos siis pitkien päiväunien. Ottaa katsekontaktia, hymyilee leveästi, nauraa ja jopa jo vähän jokeltelee sekä kiljahtelee. Viikkoon osui myös mukavasti sopivia aurinkoisia päiviä, joten tuntui todella kesältä. Sitä paitsi, kesä ei ole kesä, ellen saa leikata nurmikkoa. Ja nyt sain. Kiitos pojan kummitädin, joka vahti poikaa. Poika tosin nukkui koko sen ajan. 

Kotona päiväunien nukkuminen on ollut todella haastavaa. Poika on nukahtanut vartiksi, maks. puoleksi tunniksi ja ollut kovin kärttyinen sen jälkeen. Vaunuissa on nukkunut, mutta niiden on pitänyt olla liikkeessä. Viime viikolla vain ja ainoastaan nostin väsyneen pojan vaunuihin ja se oli siinä. Toisinaan siirsin vaunut ulos. Ei hyssyttelyjä, ei lenkkeilyjä. Voi kun se onnistuisi täällä kotonakin. 

  

Olen myös oppinut tunnistamaan pojan väsyitkun. Tosin, ennen viime viikkoa, ei hänellä sellaista tainnut vielä olla. Tähän saakka hän on vain itkenyt nälkäänsä. Väsy on sitten tullut syödessä ja uni samalla. Lue: poika on nukahtanut helposti tissille. Nyt syöminenkin on muuttunut. Ruokailuun käytettävä aika on lyhentynyt, sen jälkeen pitääkin funtsia, onko poika väsynyt vai haluaako seurustella. Ruokailua ei enää automaattisesti seuraa uni. 

Nyt sitten ollaan kaupungissa ja toistaiseksi päiväunet ovat vielä kova sana. Eli päikkärit onnituneet tänään täällä. Tämä mahdollistaa äidin bloggailun. Ehkäpä saan pari luonnostakin julkaistuksi. Kahvi ainakin juotu kuumana. 

Syntymäkertomus, osa 3: ensihetkiä

Julkaisen nämä hajatelmat hieman jälkikäteen. Tekstillä lienee merkitystä vain itselleni. 

Minulla on niin hatarat muistikuvat ensihetkistä lapsivuodeosastolla, joten on pakko kirjoittaa ne vähäisetkin ylös. Pelkään kovasti, että en enää muista niitä valtavan hienoja ja epätodellisia fiiliksiä, jotka täyttivät mieleni tyypin synnyttyä. 

Siirryimme lapsivuodeosastolle aamulla kello yhdeksän jälkeen. Osastolla oli hiljaista ja saimme toivomamme perhehuoneen. Synnytysosaston kätilö saatteli meidät sen jälkeen, kun olimme syöneet aamupalan synnytyshuoneessa. En paljoakaan muista matkasta tai ensi tunneista, paitsi sen pöljän onnellisen olon, kun kaikki oli ohitse ja matkassa tuhisi pieni käärö. Minut ja käärö jätettiin kahdestaan perhehuoneeseen, kun kätilö lähti esittelemään miehelleni paikkoja ja kertomaan kansliaan, että olimme saapuneet.

En muista mitä tein. En varmaan mitään. Makasin todennäköisesti sängyllä. Mies palasi takaisin jossain vaiheessa, samoin lapsivuodeosaston kätilö tuli esittäytymään. Meitä hoitivat osastolla periaatteessa kaksi kätilöä, lukuunottamatta ensimmäisen illan iltavuoroa ja yövuoroa. Ensimmäisenä yönä yöhoitaja kävi luonamme muutamia kertoja, mm. mittaamassa vauvan sykettä ja lämpöä. Toisena yönä tätä ei enää tarvittu, emmekä kutsuneet yökköä paikalle. Ne kaksi omaa hoitajaamme olivat erittäin mukavia ja oli erittäin mukavaa, että hoitajat pyrittiin pitämään samoina.  

Ensi-imetys tapahtui jo synnytysalissa, en muista milloin imetin toisen kerran. Tai siis todennäköisesti osastolla, mutta ei siitä ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Hämmentävää oli, että se tapahtui jotenkin luonnostaan. Yhden kerran, se ensimmäisen iltavuoron kätilö, minulla oiottiin tyynyä niskani alla, jatkossa kätilöt keskittyivät vain tarkastamaan pojan imuotetta. Siinä kun ei ollut korjaamista, niin koko imetykseen ei kiinnitetty sen enempää huomiota. Tämä jotenkin yllätti. Olin ystäviltäni kuullut, että kätilöt saattavat veivata lasta rinnalla edes takaisin ja pyörittää äitiä kyljeltä toiselle. Tottakai olin helpottonut siitä, että imetys lähti sujumaan heti alusta pitäen.  

Saimme, tai poikamme sai, ensimmäisen vieraan illalla, kun tuore isoäiti, tuli häntä katsomaan. Me kaikki kolme (minä, mies ja isoäiti) taisimme olla onnesta sekaisin ja  siksi hymyilemme kuvissa ällöttävän maireina. Heikosti muistan muita yksityiskohtia. 

Söin koko päivän aivan järkyttävän hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä eteeni kannettiin. Tuntui, että olisin ollut syömättä koko sen yhdeksän kuukautta. Illalla suihkussa hämmästelin tyhjää vatsaani ja uskaltauduin suihkuhuoneen puntarille. Vaaka näytti suureksi hämmästyksekseni tasan saman verran kuin ennen raskautta. Se oli käsittämätöntä. Tajusin myös illalla, että olin viimeksi pessyt hampaani lauantaiaamuna. Sen jälkeen taisi olla muuta ajateltavaa. Olin lähellä uudestisyntymistä, kun pesin suuni sunnuntai-iltana. 

Ensimmäinen yö ei sujunut kovin hyvin. Uni ei meinannut tulla silmään ja sitten, kun olisi nukuttanut, kävi kätilö tarkistelemassa vauvaa ja oikeastaan vauva halusi käytönnössä imeä läpi koko yön. Taisi se jossain vaiheessa nukkuakin. Mies joutui vaipanvaihtopuuhiin jo heti ensimmäisenä yönä, kun vauva teki ensikakan. Yötön yö vaihtui aamuksi kovin varhain.

Toisesta päivästä lähtien lapsemme on syönyt, hyvin. Hän vietti elämänsä toisen päivän tissillä ja tissipoika on edelleen. Ruoka uppoaa ja hyvin. Toisen päivän iltana hän sai lisää vieraita, miehen siskon puolisoineen ja miehen enon. Osa vierailuajastakin meni tissillä (suoritin imetyksen yleisön läsnäollessä, mikä toi tuskanhien pintaan). Illalla suihkussa tuijotin rintoja kauhuissani, kuka oli käynyt tuikkaamassa niihin silikonia. Rinnat olivat nimittäin pinkeät ja pyöreät, ihan kuin playboy-mallilla. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että pojan imu oli tehnyt tehtävänsä, maito oli noussut. 

Toisena yönä nukuttiin vähän enemmän, ei paljoa. Poika taisi imeä myös läpi tämän yön. Huomasin, että imettäminen nukutti ja taisin nukahdella, kun poika söi. Aamulla meille kerrottiin, että pääsemme tänään kotiin, mikäli lääkärintarkastuksessa on kaikki ok. Siinä ilmeni, että pojan paino oli laskenut suhteellisen paljon ja että hän oli hieman keltainen, mutta saimme kotiutumisluvan. Se kylläkin edellytti syöttöpunnituksia ja tankkausta, mutta kun ne olivat kunnossa, ei estettä kotiutumiselle ollut. Se päivä oli helteinen. Pikkutyyppi hukkui vaatteisiinsa, turvakaukalosta puhumattakaan. Siinä paniikissa kuva jäi ottamatta. Miten ne uskaltavat päästää meidät kotiin. Osaammeko? APUA! Siitä  on nyt aikaa jo yli  kuusi viikkoa.  Ne tunteet muistan. 

Ja se erilainen arki

Mies meni eilen töihin loman jälkeen. No, minä en mennyt, arvatenkaan. Hassu fiilis, niin monena vuotena olen surrut kesän loppumista ja arjen tuloa sekä ahdistunut töistä, että tuntuu lähes laittomalta olla kotona. Ihan silkaksi lomailuksi tätä tuskin voi sanoa, mutta ainakaan ei tarvise koko päivää viettää neljän seinän sisällä.

En todellakaan haikaile töihin, mutta onhan tämä nyt hieman erilaista kuin kuvittelin. Kuvitelmissani lapsi nukkuu päiväunia n. 3 tuntia, vaunuttelemme koiran kanssa kaikessa rauhassa, käyn ehkä kahvilassa jne. jne. mitä noita kuvitelmia nyt on. Tämän kuuden viikon aikana, on kuitenkin käynyt selväksi, että 3 tunnin päikkärit eivät ole vakio (paitsi mökillä), päivällä nukutaan, miten nyt sitten nukutaan. Parhaimmat unet tulevat kantorepussa. 

Vaikka en todellakaan mieti töihin paluuta tässä vaiheessa, kuulin uutisia työrintamalta, kun puhuin esimieheni kanssa puhelimessa. Jos palaan töihin entiseen työhöni, en yllätys yllätys, palaakaan fyysisesti vanhaan työpaikkaani. Luvassa on taas muutoksia ja työpaikkani siirtyy ihan muualle syyskuusta alkaen. Käytännössä siis eri toimipiste, uudet työkaverit. Työni on muuttunut niin paljon näiden vuosien aikana, että tämä viimeisin muutos tarkoittaisi sitä, että en todellakaan enää tekisi sitä työtä ja niiden ihmisten kanssa, mitä alunperin ajattelin ja halusin. 

Minulla on töissä ollut työkavereita ja työkavereita. Muutos tarkoittaisi sitä, että jäisin työskentelemään vain niiden työkavereiden kanssa. Niiden ihmisten parissa, joiden kanssa minulla ei ole muuta yhteistä kuin työ. No, ehkä yhden kanssa muutenkin, mutta silti. Ne hyvät tyypit ja koko se työyhteisö jäisivät vanhaan paikkaan. Olen pettynyt ja helpottunut. Osaltaan tämä tukee päätöstäni olla palaamatta takaisin. No, palataan näihin pohdintoihin 1,5 vuoden kuluttua.

Huomenna on jälkitarkastus. Josko sen innoittamana saisin irti vielä kolmannen osan synnytyskertomuksestani. Toivossa on hyvä elää.

Paluu arkeen

Olimme toista viikkoa mökillä. Vaikka mökki ei missään korvessa olekaan ja se on täysin varusteltu, tuntuu silti, että on palannut sivistyksen pariin. Heti tänään on pitänyt hoitaa ikävän velvoittavia asioita (mm. ne sukukokouspaperit, pankki), kurjia asioita kuten koiran eläinlääkäri (hurtta sairastaa ja on epäselvää, mikä hurtalla on) ja muuten vain arkisia juttuja (pyykinpesu, vaikka pestiin sitä pyykkiä mökilläkin). Vaikka nousimme tänään samaan aikaan kuin mökillä, ehkä jopa myöhemmin, tuntuu, että arki on palannut. Tähän tietysti vaikuttaa se, että emme olleet koko aikaa mökillä yksin, vaan seurana oli isovanhempia, tätejä, setiä, enoja, satunnaisia hetkiä. Usein kuitenkin aamukahvi oli valmiina ja ruokahuoltokin pelasi. Itsehän huolehdin lähinna jälkikasvun ruuasta. 

Pidimme pojalle mökillä nimijuhlat. Poikaa ei siis kastettu tai muulla tavoin tehty hänestä osallista kumpaankaan uskontokuntaan. Kuulumme siis miehen kanssa eri uskonnollisiin yhteisöihin, joten päätimme, että lasta ei liitetä kumpaankaan näistä, vaan hän voi sitten itse kasvaessaan valita, mihin liittyy, vai liittyykö mihinkään. Koimme tämän reiluksi kaikkia kohtaan. Miestäni lainatakseni, tässä tilanteessa kaikki pettyvät vähän. Kaikilla tarkoitetaan tietenkin minua, miestäni, minun äitiäni ja miehen äitiä. Äideillä, tai tässä tapauksessa isoäideillä, oli takuulla tiettyjä toiveita. Hienon nimen pikkumies kuitenkin sai. *

Poika on kasvanut aivan valtavasti. Hän kohottelee jo päätään ja katse kohdistuu tiiviisti. Tuntuu, että menimme mökille ihan eri pojan kanssa, kun sieltä tulimme. Tänään neuvolassa paino oli jo noussut yli viiden kilon. Mitään rytmiä pojalla ei ole, toisinaan yöt sujuvat hyvin, toisinaan ei. Tänään tajusin kauhukseni, että en muista enää, miltä poika tuntui ihan vauvana. Haluan  myös viimeistellä jo kirjoittamani pojan syntymäkertomuksen kolmannen osan, ehkä se palauttaa muistoja mieleen. Aika tuntuu vain olevan kortilla. Niin paljon tekemistä ja tuntuu, että aikaa on niin vähän. 

Sekavia ajatuksia tänäänkin :)

*Minua korpeaa lukuisissa lasten kasteilmoituksissa oleva teksti: "Sai kasteessa nimen..." Niin, oikeastihan siinä kasteessa ei lapselle mitään nimeä anneta, usein se nimi vain paljastetaan kastetilaisuudessa. Kasteen pointti on ihan joku muu kuin nimen paljastaminen tai saaminen. Kasteessa nimittäin otetaan henkilö X seurakunnan jäseneksi. Moni kuitenkin mieltää tilaisuuden vain nimenantotilaisuudeksi, vaikka sitähän se ei ole.