perjantai 9. elokuuta 2013

Syntymäkertomus, osa 3: ensihetkiä

Julkaisen nämä hajatelmat hieman jälkikäteen. Tekstillä lienee merkitystä vain itselleni. 

Minulla on niin hatarat muistikuvat ensihetkistä lapsivuodeosastolla, joten on pakko kirjoittaa ne vähäisetkin ylös. Pelkään kovasti, että en enää muista niitä valtavan hienoja ja epätodellisia fiiliksiä, jotka täyttivät mieleni tyypin synnyttyä. 

Siirryimme lapsivuodeosastolle aamulla kello yhdeksän jälkeen. Osastolla oli hiljaista ja saimme toivomamme perhehuoneen. Synnytysosaston kätilö saatteli meidät sen jälkeen, kun olimme syöneet aamupalan synnytyshuoneessa. En paljoakaan muista matkasta tai ensi tunneista, paitsi sen pöljän onnellisen olon, kun kaikki oli ohitse ja matkassa tuhisi pieni käärö. Minut ja käärö jätettiin kahdestaan perhehuoneeseen, kun kätilö lähti esittelemään miehelleni paikkoja ja kertomaan kansliaan, että olimme saapuneet.

En muista mitä tein. En varmaan mitään. Makasin todennäköisesti sängyllä. Mies palasi takaisin jossain vaiheessa, samoin lapsivuodeosaston kätilö tuli esittäytymään. Meitä hoitivat osastolla periaatteessa kaksi kätilöä, lukuunottamatta ensimmäisen illan iltavuoroa ja yövuoroa. Ensimmäisenä yönä yöhoitaja kävi luonamme muutamia kertoja, mm. mittaamassa vauvan sykettä ja lämpöä. Toisena yönä tätä ei enää tarvittu, emmekä kutsuneet yökköä paikalle. Ne kaksi omaa hoitajaamme olivat erittäin mukavia ja oli erittäin mukavaa, että hoitajat pyrittiin pitämään samoina.  

Ensi-imetys tapahtui jo synnytysalissa, en muista milloin imetin toisen kerran. Tai siis todennäköisesti osastolla, mutta ei siitä ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Hämmentävää oli, että se tapahtui jotenkin luonnostaan. Yhden kerran, se ensimmäisen iltavuoron kätilö, minulla oiottiin tyynyä niskani alla, jatkossa kätilöt keskittyivät vain tarkastamaan pojan imuotetta. Siinä kun ei ollut korjaamista, niin koko imetykseen ei kiinnitetty sen enempää huomiota. Tämä jotenkin yllätti. Olin ystäviltäni kuullut, että kätilöt saattavat veivata lasta rinnalla edes takaisin ja pyörittää äitiä kyljeltä toiselle. Tottakai olin helpottonut siitä, että imetys lähti sujumaan heti alusta pitäen.  

Saimme, tai poikamme sai, ensimmäisen vieraan illalla, kun tuore isoäiti, tuli häntä katsomaan. Me kaikki kolme (minä, mies ja isoäiti) taisimme olla onnesta sekaisin ja  siksi hymyilemme kuvissa ällöttävän maireina. Heikosti muistan muita yksityiskohtia. 

Söin koko päivän aivan järkyttävän hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä eteeni kannettiin. Tuntui, että olisin ollut syömättä koko sen yhdeksän kuukautta. Illalla suihkussa hämmästelin tyhjää vatsaani ja uskaltauduin suihkuhuoneen puntarille. Vaaka näytti suureksi hämmästyksekseni tasan saman verran kuin ennen raskautta. Se oli käsittämätöntä. Tajusin myös illalla, että olin viimeksi pessyt hampaani lauantaiaamuna. Sen jälkeen taisi olla muuta ajateltavaa. Olin lähellä uudestisyntymistä, kun pesin suuni sunnuntai-iltana. 

Ensimmäinen yö ei sujunut kovin hyvin. Uni ei meinannut tulla silmään ja sitten, kun olisi nukuttanut, kävi kätilö tarkistelemassa vauvaa ja oikeastaan vauva halusi käytönnössä imeä läpi koko yön. Taisi se jossain vaiheessa nukkuakin. Mies joutui vaipanvaihtopuuhiin jo heti ensimmäisenä yönä, kun vauva teki ensikakan. Yötön yö vaihtui aamuksi kovin varhain.

Toisesta päivästä lähtien lapsemme on syönyt, hyvin. Hän vietti elämänsä toisen päivän tissillä ja tissipoika on edelleen. Ruoka uppoaa ja hyvin. Toisen päivän iltana hän sai lisää vieraita, miehen siskon puolisoineen ja miehen enon. Osa vierailuajastakin meni tissillä (suoritin imetyksen yleisön läsnäollessä, mikä toi tuskanhien pintaan). Illalla suihkussa tuijotin rintoja kauhuissani, kuka oli käynyt tuikkaamassa niihin silikonia. Rinnat olivat nimittäin pinkeät ja pyöreät, ihan kuin playboy-mallilla. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että pojan imu oli tehnyt tehtävänsä, maito oli noussut. 

Toisena yönä nukuttiin vähän enemmän, ei paljoa. Poika taisi imeä myös läpi tämän yön. Huomasin, että imettäminen nukutti ja taisin nukahdella, kun poika söi. Aamulla meille kerrottiin, että pääsemme tänään kotiin, mikäli lääkärintarkastuksessa on kaikki ok. Siinä ilmeni, että pojan paino oli laskenut suhteellisen paljon ja että hän oli hieman keltainen, mutta saimme kotiutumisluvan. Se kylläkin edellytti syöttöpunnituksia ja tankkausta, mutta kun ne olivat kunnossa, ei estettä kotiutumiselle ollut. Se päivä oli helteinen. Pikkutyyppi hukkui vaatteisiinsa, turvakaukalosta puhumattakaan. Siinä paniikissa kuva jäi ottamatta. Miten ne uskaltavat päästää meidät kotiin. Osaammeko? APUA! Siitä  on nyt aikaa jo yli  kuusi viikkoa.  Ne tunteet muistan. 

1 kommentti:

  1. Ei se kotiuttaminen, mutta kotiutuminen. Tuli tosiaan ensimmäisenä se fiilis, että tää lapsi ei voi selvitä meidän käsissä päivääkään. Noh, selvisi se :)

    VastaaPoista

Mikä on sinun tarinasi?